Sivut

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Olemmisen sietämätön keveys




Sitä kuulkaa kuvittelis niis salaasimmis unelmissansa, että voiku sais olla vain, niinku Ellun kana, maata ja sylijeskellä kattohon. Kuinka elämä olis ihanaa niin, nauttiisit siitä olostas päivät pääksytysten, vähä kylykiä kääntääsit ja nukkuusit ja taas kääntääsit kylykiäs ja elo olis auvvoosta.

Voisinko sanua, että pääsin tähän salaa haaveelemahani olotilahan, kun jouruun leikkaukselle, huomasivat perkeles, ettei oo normaalia jos ihimisen akillesjänne on tulehtunu muutaman vuoren putkehen ja lopulta on niin kipiä, ettet tiä laskisikko jalakaa maahan, vai koettaasikko seisua päälläs. Kuulemma näin alakuhun kahareksan viikkua sairaslomaa, sen tieron sain jo, ku kävin siä niin sanotus tuomion luvulla.

Ajattelin siinä, tyhymä ku oon, että hyvä nyt saan sitte oikeen levätä ja teen kaikkia rästihommia, kerranki en ollu kuulkaa pessimisti.

Tilasin Jalostusneuvojaanki parin viikon päähän leikkuun jäläkihin, ajattelin, että tottahan minä ny seleviä tällääsistä tapahtumista, että kävelen silloon jo, ikinä ku oo rassattu mitää tuollaasta paikkaa ennen, ainut on vetoketju vattas kakaran ulostulua varte.

Totuus oli vähä toista, oikeen on pitäny ihimetellä, että millä se ihimisen jalaka voiki olla niin paisuksis välillä, ettei varpahat ota maahan, kun jalakapohojaki on pullia, kun limppu. Kenkää, varsinkaa mitää työkenkää on turha haaveella jalakahan, kun navettapuukkaritki menöö lähinnnä väkisin tukkimalla. Voitte arvata, että se jalostusneuvojan käynti oli ensimmäänen mikä tartti perua, kun tajusin karun tilanteheni, ja sen, etten yhyrellä kintulla pompi muutamaa tuntia pitkin navettaa, vaikka kuinka sitte luottaasin siihen suomalaasehen sisuhun.

Siirryyn siis täysin työnjohorollisihin tehtävihin, vaikken kyllä tiä, oonko ny ennenkää juuri muuta teheny, ku mäkättäny mitä tarttoo teherä ja kuka sen maharollisesti teköö.

Yhtenä päivänä tilasin eläänlääkärin ja tein listan mitä ne Lakson kans ronklas lävitte, käskin merkata hyvin ylähä mitä löysivät lehemien sisältä, sen jäläkihin puhtahaksi kirijootin saman litanian ja löin keittiön pöytähän kiinni ja vartioon tää kalenterin kans koska lehemät on kiimas ja että ne tuloo siemennetyksi.

Rehunäyttehien salaasehen maailmahan oon tutustunu, ettiny mystisesti hävinnyttä muutamaa tonnia täysrehua ja päätyny, eres navetas käymättä siihen, että vuoren -94 feedcar vähä falskaa ja valuttaa ne tonnit kiertäessänsä navettaa. Vaihratin navetan laronpäästä klommoolle mennehen maitoputken nostettavahan porttihin (ei oo suunniteltukaa sitä montaa vuotta).

Utaretulehrusten maailmahanki oon tuvasta käsin tutustunu, mikä tosin on mun mielestä paras paikka niihin tutustuakki, kerranki joku muu vaivootteloo ne aluusta loppuhun. Teheny antibioottitestiä. Tilannu halavaantunehelle lehemälle eläänlääkäriä, käskeny siirtää lehemiä ja hiehoja paikasta A:aa paikkahan B:ee. Ettiny syytä kohonnehille bakteerille. Teettäny ruokinta suunnitelmaa.

Mutta tärkeen tehtävä on varmasti ollu se, että käyn muiren hermolle. Lakso kehuu eileen ehtoolla, kun tuskaalin kinttuani, että hän kyllä vähä aavisti, ku kuuli, että ne leikkaa sun, että kuinkahan suun pirtahas käy tuo toipuminen, kun ei satu olehen tuollaanen orottelu ja hitahasti tapahtuvat jutut ne paras ominaasuus mus.


Kaiken lisäksi se samaanen mies on kieltäny mua menemästä sinne navettahan, eileen olisin halunnu mennä kattomahan Malakiittia ja Pyriittiä, ja eherotin, että vie mun transiitilla latohon, ei kuulkaa ottanu kuulevihin lottoohinsakkaa.

Mutta mun on kuulkaa oikeen ikävä kurmuja, tosin epäälen, että ei se pitkäaikaanen sairaus oo, ku arki taas joskus alakaa. Varsinkaa, ku huomaan menneheni rapakuntohon ja puuskuttavani jo kävelystä navetan päästä päähän.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Siltä lehmä kuolee, jolla lehmä on



Niinpä niin, tämän suuren ”viisauren” mulle kerran kertoo meirän entinen kunnaneläinlääkäri, joka nykyään heittää keikkaa yksityysenä, ja jota tuloo siis varsinkin päivystysaikana välillä käytettyä, kun asuu lähempänä meitä, kuin osa päivystäjistä. Sinä viikonloppuna se sattuu käymähän joka päivä, parahina kaks, ja kummatki potilahat oikaasi lopulta kinttunsa ja Jaska soitti uteliahan miehenä viä viikolla ja kysyy, että kuinkas potilaat. Ja kun sanoon, että näin kävi, niin kehuu ”varsin harmillista ja surullista, mutta siltä lehmä kuolee jolla lehmä on”.

Ja kun puhuu viä kirjakieltä, niin tällääsestä Etelä-Pohjalaasesta maalaastollosta se on, varsinki jäläleen päin, ollu vähä huvittavasti sanottu toiselle, jolle on justihin sattunu perkeleen suuri vahinko navetas ja rahallinenki tappio.

Eileen oli taas tälläänen päivä, tosin ei oo muutan muutamaan vuoteen päässy aikuusta lehemää heittämään lusikkaansa nurkkahan, vasikkoja joskus, kun niitten henki tuntuu olevan välillä torella herkäs.

Isäntä soitti navetalta, että Ilta on kipiä, ei syö ei juo, että nyt tarvitahan eläänlääkäri. Ja korvatki lorppuu Ilta-Ilopillerillä, asiat on torella huonosti. Minä näin jalakaleikkausta orottavana sairaslomalaasena juuri ja juuri pystyyn siis sen eläänlääkärin tilaahan. Sillä oli potilas siä juuri kesken ja lupas tulla, kun kerkiää.

Tulihan se, ja olivat Lakson kans kattellu, että eivät oikeen tiä mikä siä Iltaa vaivaa, mutta siihen tuloksehen tulivat, että asiat ei oo ollenkaan hyvin, niin iloosen näköönen lehemä ja niin surullinen sillä hetkellä, korvat roikkuu ja kaikki roikkuu.

Siinä oli kaivettu lääkearsenaalit esille, ja koetettu antaa vähä kaikkia, tuo lehemän diagnosin tekeminen on välistä hankalaa, kun se ei osaa sanua, että mihinkä sattuu ja mikä vaivaa, välistä lääkitähän vähä kaikkia, lähinnä kyllä tukihoitoona, että saarahan elämä voittamahan.

Niinpä Iltaki oli saanu pellavaa, proppia, kalakkia, seltin suolaa ja vettä kymmenen litraa, kipulääkettä, antibioottikuurin, kun ummes olevaa nisääki oli epäälty sairauren lähteeksi. Ja sitte löytihin käret kyynärpäitä myören ristihin ja toivottihin parasta.

Ehtoo lypsylle mennessensä Lakso kohta jo soitti, että nyt se on kuollu, oli viä seissy, kun meni ja selekänsä kääntäny, niin lomittaja kehuu, että meni maata ja veti viimeesen henkäyksen.

Tunsin epäonnistuneeni lehemän pitäjänä kaikellalailla, olis meirän pitäny keriitä Illan kärsimykset itte lopettaa, ettei sen olis tarvinnu sitä luonnollista, eikä niin kauhian kaunista kuolemaa kokia.

Vaikka muut muuta väittääki, niin ei siihen lehemän kuolemahan koskaa totu, ne on mun työkaveriani, ystäviäni ja niille mä kerran kaikki murehet. Varsinki Illalle, kun se käänsi pään, kun menit lypsähän ja orotti raaputuksia.
Navetta on taas yhtä lehemää tyhyjee, sielä on Illan mentävä aukko, jota ei muut täytä.

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Eläänsuojelua




Täs seurannu keskustelua uuden eläänsuojelulain puittees. Siitei oikiastansa saa ittensä, ku pahalle päälle, ja pään kipiäksi, kun lukoo ihimisten mielipiteetä ja ajatuksia asioosta.

Ennen kaikki mua ihimetyttää, kun suurin osa kattoo, että kaikki lemmikit kyllä hoiretahan hyvin, jos koetat verota siihen, että niitäkin pitääs valavua, ja eikä niilläkää oo maharollisuutta vaikka siihen lajityypillisehen käytöksehen, viä vähemmän jollaki koiralla kerrostaloo kaksios, kun parsinavetta lehemällä lajitoveriensa vieres siinä parres, niin se ei kuulkaa oo sama asia niitten mielestä. Lemmikkiä kun rakastetahan pyytettömästi, se vissihin oikeuttaa sitte vaikka mihinkä, kun rakastaa.

Jotenki tuntuu, että koko keskustelu on keskittyny niihin parsinavettalehemihin ja niitten päästä kii olemisehen. Eikös oo muuten jäännä homma, että ku sulle sanotahan, että ne on päästä kii, niin mielikuva on se, että ne on sirottu siitä tietokoneestansa tiukasti kii seinähän, niin että ainut liikkuva paikka siinä pääs on korvat ja silimät. Voin kertua, että kyllä ne ylättää rapsuttahan persettänsä, paremmin, kun minä omaani.

Tai siihen juoksevahan vetehen, että kaikilla tuotanto eläämillä pitää olla juokseva vesi, se ny tosin sattuu tarkoottahan paineestettua, vesijohtuputkia pitkin verettyä vettä, ja esimerkiksi Poroki on tuotanto elään, tunturis ei oo viä montaa keskellä rakkaa törröttävää hanaa tullu vastahan, mutta siitä lähtien siihenki pitääs pyrkiä, jos olis juokseva vesi aivan kaikille.

Meilläki se tarkoottaa jokaasen pellon tilikun miinottamista vesijohoroolla, ilimeesesti nuo vesikärryt ei aiva täytä sitä juoksevan veten vaatimusta.

Samalla mietiin, että eikai kukaa oikiasti kuvittele, että navetes ei olis sitä juoksevaa vettä, että vaikka minä kuulkaa kantaasin perse pitkällä sanko tolokulla lehemilleni vettä etehen, että ne saisivat juora? Lypsylehemä juo kevyesti toistasataa litraa päiväs vettä, että siinä oliski kantamista 54 kertaa yks kymmenen litra ämpärillinen kertaa kymmenen, en muuta kerkiääs teheräkkää. Meirän mamma kantoo navettahan vetet, minäki muistan, että siä on ollu lehemiä, silloon muinaasuures, ja viä sitte tallihinki väliaikoonansa, kun siltä navetan veten kantamiselta ehtii. Ei tarvitte muuten ihimetellä miksi ne entiset emännät kuluki melekeen varpahan suus sitte vanhoolla päivillänsä, ne oli hieman enemmän teheny sitä työtä, kun me ikinä.

Sitte oon kattellu näitä vaatimuksia, että rakentakaa sitte pihatto ja päästäkää ne lehemät irti sielä, että miksei lakihin kirijata hetikohta kieltua koko parsinavetoolle. Siihen ei muuten näiren viisairen päähän uppua, että se ei oo yksinkertaanen homma sekää, että sitä navettaa ei vain rakenneta, jos ei saa lisää velekaa. Laskelmien mukahan meilläki se tarkottaa sitä, että korkeentansa vuonan 2025 olis maharollisuus tähän, ja voin kertua, että sehän tuloo tai sitte Laksonperältä lähtöö lehemät, mua ei oo tehty teräksestä, niinku niitä entisiä emäntiä, jokka nosti vaikka maailman paikaltansa, jos siinä olis vain krivat.

Ja sitä velaka asiaa voi myös ajatella niin, että jos tuotanto loppuus tästä näin nyt, niin näitä velokoja ei citymarketin kassana maksettaas, tietääs konkurssia, koska oletettavasti siinä vaihees myös maatalousmaan ja kaiken sellaasen romppehen hinta romahtaas joukkotuhun seuraksena. Ja ne muiren mielestä mitättömät velaat kaatuus koko yhteiskunnan maksettaviksi, niirenki jokka ei oo lehemää ikinä nähänykkää.

Entiä, kun menis laittahan niitten lajityypillisten koiriensa kans ne elämähän epätyytyvääset parsinavetan lehemät rämpihin lumehen, nyt ku pakkaanen on lauhtunu ja jokaikinen navetan kuppi ei jääry sillä aikaa umpijäähän ja ei tarvittis moisen toiminnan takia h joutua siihen kantovetehen sielä navetas.

Ollahan muuten kerran oltu siinä, kun vanhasta läheestä loppuu vesi, haettihin vesivaunu vesihuollolta, saatanasti palijuja ja sankooja ja tonkilla kannettihin niille lehemille vettä, lainattihin äiteeltä ja isältä viä vanhaa rehulavaa, niin saatihin vetä usiee tonkka kerralla navettahan. Oliahan työmaa, onneksi tilanne oli päällä vain yhyren päivän.

Orottelen täs, että voinko lopettaa tämän lain myötä kohta lehemän piron ja siirtyä oloneuvokseksi. Kukahan suojelis mua? 

 

perjantai 26. tammikuuta 2018

Talven ihimemaa, Laksonperän työsiirtola





Tuli se tänäki vuonna, muutamana erillesenä tais jättää välistä, nimittään talavi. Mun täytyy sanua, että oon siinä huono muistinen, ettei mulla oo harmaantaa avistustakaa, niinku osalla tapaa olla, että minkälaanen keli on mahtanu olla erellis vuonna, tai sitä erellisenä. Enkä oo oppinu merkkahaan siihen allakkahankaa, mihinkä Irene-mamma keinutuolissansa istues aina merkkas minkälaanen sää on ollu, että saisin sitte vuosien jäläkihin kattua satooku kymmenen vuotta sitte tällä päivämäärällä vettä vai ei.

Meilloli ensimmääsillä pakkaasilla kerranki isännän vuoro olla lomalla, kömmiin aamulla navetalle lomittajan seuraksi, tietysti perinteesesti silimät ristis ja haukotellen, niinku suurimpana osanna aamuusta näinä vuosina.

Kävelin navetan puolelle, aiva vain toivottaakseni sille lomittaja-paraalle hyvää huomenta, epäälen kyllä, että ne mun kysees olles aina epäälöö, että siinäki on takana joku kissin häntä ja keksin niille vain lisää työtä, tai mainitten jostaki mikä olis tarvinnu teherä paremmin.

En keriinny saara suutani auki, ku se jo kehuu, että on kuule kylymä, kupit on jääs.

Sainki sitte laittaa sen suuni kii, ja melekeen jo sieltä pihalle keriinnehen huomenen sijasta sieltä pääsiki perkele, kuinkas muutenkaa, toinen nimi mulle vois oikiastansa olla VittuPerkeleLakso.

Oikeen itte , omin pikku kätösin (tosin omistan isäVehviläismäiset kourat, voisin hyvin soutaa iliman airoja, kämmen on leviä ja sormet olemattomat töpät) kokeelin vesiputkia, ja aiva selevästi niistä tunsi, että jääs on. Koetin viä epätoivoosesti painaa juomanippaa, jos joku liru sieltä kumminki tulis ja samalla se söis tiensä sieltä kaiken jään lävitte ja aukaasis sen putken. 

 

Ja vitut, ei liikahatanukkaa eres ykskää venttiili. Toisella puolen pöytää oli hydrauliletkuusta teheryt putkes sulia, mutta ne johonaki mielen köyhyyres jäänehet oikiat vesijohtoputket oli umpijääs, vä enemmän, ku siä viiman puolelle olevat hydrauliletkut. Kävelin navetan läpi, ja totesin tilantehen toivottamaksi.

Ja koska mun mielestä kärsimys on paree jakaa jonku kans, soitin Laksolle. Puhelin huusi mun korvahani sen aikaa mitä se ny hälyyttää, ennen ku sammuttaa ittensä, ku toinen ei vastaa. Soitin uurestansa. Ja vastashan. Kerroon vienolla äänellä, että vaimokulta täältä navetalta huomenta vain. Vesikupit on jääs.

Ja koska Laksolla on järki jääs aamuusin, se sopersi mulle, että lämmitä niitä vaikka föönillä, niin ne sulaa. Tööttöötttööt. Oikeen rupes jo navetan lämpötila, viimasta huolimatta, nousehen, kun pakkas se kuuluusa aamuvitutus päälle. Soitin uurestaan ja sanoon, että tuu kuule itte föönillä tohottahan, että tää on kaikki, jokaikinen, kuppi jääs, ja mun tarttoo lypsääkki.

Ei menny kauaa, ku seki kömpii ihimettelehen tätä talavista ihimettä navetalle. Aikansa ihimeteltyä, ihimettelin mihinkä ihimeesehen se hävis. Kohta saapuu Harrin kans, haki senki ihimettelehen tätä tilannetta.

Harri, toiminnna miehenä, ettii kaiken maailman aluskatetta, niitojan ja rupes paukuttahan järven puolen klasia kii. Ensimmääsen klasin jäläkehen loppuu niitit, eikä niitö löytyny mistää, eikä sitä lyöntiniittariakaa, vaikka kollaattihin näyttelypakkiki lävitte.

Saatihin orotta Lakso takaasin kotia uniapnea tutkimuksen kuulemisestansa (mikä tosin oli turhaa, ku se ei ollu muistanu hakia sitä laitetta, eikä perua lääkärinaikaa), että saatihin tarvittavat hilppehet.

Ku saatihin vain köyhänmiehen, naisen, verhot ikkunoohin, kupit suli samantien. Eikä niitä pakkaasiakaa sitte enää montaa päivää ollu, alakoo sataa vettä, niinku yleensäkki ja sai repiä ikkunat taas auki.

Navetta, ehtymätön turhan työn lähäre.

perjantai 15. joulukuuta 2017

Saratuksen jumalaanen voima



Muston ruvennu tämän vuoren aikana tuntumahan, että meirän navetan koos pitävä voima on saratus. Se , että lehemät kuuloo tasaasen tappavaa kiroolua, kunnon syrämmen pohojasta tulevaa saratusta.

Joku kauhisteli, että ei navetas saa huutaa ja lehemille kiroolla. Sanoon, ettei mun tarvikkaa huuta, mutta ku kuulet toisesta päästä navettaa sen helekkarillisen kilikkehen, kun vaikka joku hiehon purrikka heiluttaa kinttujansa, konehet kilikattaa, kun sen tahtihin, niinku ne kuuluusat konnevitsan kirkonkellot. Kerran vähä korotat ääntäs ja sanot ”Perkele” hyvin painokkahasti.

Jos tämä ei kerrasta auta, niin sitte siihen voi lisätä ”oonny perkele kunnolla”, yleensä se auttaa eres sen verran, että ne konehet pysyy siä tissis kii, kilike kuuluu, mutta lypsy sujuu.

Nyt mä oon tämän kaiken maailman sairasteluni kans tuskaallu solujen kans, tai pikemminki lomittaja paraat on joutunu tuskaalehen, kun ne hyppii ja pomppii ja kaikki soluttaa ja eileen soluttomat soluttaa tänään kaikkien muittenki puolesta.

Laksoki jo sanoo, että sun tarttis eres käyrä kerran päiväs huutamas navetan ovelta, että on se Perkeleen kumma, kun ei osata olla lehemiksi ja olla soluttamatta.

Viime pätkällä minkä kerkesin navetas olla uhkaalin niitä, että jos ei perkele soluttaminen lopu, niin soitan Ossille. Oli tehokasta, tipahti satahan tuhantehen pelekästään sillä.

Välistä tarttoo sarattaa ittellensäkki, että ootsä niin perkelehen tyhymä, kun et tuotakaa tajunnu itte, ja miks perkelees teit nuon, etkä niinku oikiasti olis pitäny. Ja kaikkista tehokkahinta on käyrä huutamas pikku-valmetin ovelta varomattomalle Laksolle ”laita perkele se puhelin pois ja tuu käymäs navetas”. Se tosin tippuu melekeen siitä ilimaistuumelta sinne traktorin laattialle, puhelin pomppii käsis hetken ennen ku se tajuaa, ettei se ollukkaa maailma joka kaatuu niskahan, vaan pahan sisuunen akka.

Välistä epäälen, että lehemä paraatki kuvitteloo, että niitten nimes on se perkele, Ippuperkele, Kissankelloperkele. Ja Laksoperkele.

Täytyys opettaa se oikianmoonen saratus toisillekki, niin mua ei tarvittaas siä navetas enää mihinkää, eres sarattahan. Vaikka rupiaa tuntuhun, että se on kohta ainut asia mitä mä siä saan kipeene paikkooni tehtyä, kirottua kipeetä polovia, käsiä, ja pomppivaa pumppua.


maanantai 6. marraskuuta 2017

Sääkatsaus



Keväällä sitä orottaa sitä kesää, vaikken ny niin kauhiasta mistää heltehistä piittaakkaa, mutta orottaa kumminki. Että tulis komian viheriää, linnut laulaas, ruoho vihertääs, ja siihen vihertämisehen muuten tarvitahan sellaasta mukavaa pientä kesäsaretta, joka kasteloo soppelisti joka paikan. Jonka jäläkihin pihalla haisoo kesä, kesä haisoo muhevalle mullalla, koivun leherille, kostialle ilimalla.

Tänäki keväänä sitä ajatteli, että niin se kesä menöö, lähinnä on lämmin, useen liian kuumaki, ja se jos mikä pistää ihimistä vituttahan, kun pitää mennä navettahan, hiki virtaa pelekästä ajatuksesta, lehemät huiskii kärpääsiä ja paarmoja tukkii ikkunoostaki lypsyn aikana häirittehen, lehemiä ja niiren lypsäjiä. Kumpiaki ärsyttää ne pörräävät otukset yli kaiken. Lehemällä vain on häntä millä huiski, itte pitää koettaa välistä tissikluurulla korrata naamalta valuvaa hikiä pois.

Sitte tuli se tämä kesä, ja yhtenä päivän satoo. Tai niin ajattelit, seuraavanaki päivänä satoo. Ja sitä seuraavana.

Ihimettelit säätierootuksia kattues, että onkahan niihin mahtanu tulla joku virhe, virus tunkeutunu uutispalavelujen ja forecan ohojelmistoohin, ku joka päivälle oli vain piskon kuvia, enemmän tai vähemmän tarijollla.

Kaivelit pitkiä kalsaria harva se aamu, ja miettin kehtaako niitä vetää jalakahan keskellä kesää, ku on niin kostiaa, että tällääsen parahat päivät ohittanehen lypsäjän luntioomihin pakkas ottaa niinä aamuna, kun lämpötila lähenteli nollaa ja satoo.

Tai sitte olotila navetas oli märkien lehemien sinne tallustaes niinku paremmaski kasvihuonees, siäki on tullu oltua töis, niin joku haju siitäki asiasta on.

Kaikki kulukureitit lainehtii kuraa. Lehemät koetti väistellä pahimpia, melekeen mahanpohojahan asti ulottuvia lätäköötä, kiemurtelemalla peltua kohti niinkun yli pitkät anakodat jonos. Yökkönen varsinki osas tämän ”kuinka-kuljen-kuiviin-sorkin-perille” tairon, muutaman kerran sen menua seurannehena tajus lypsjäki paarustaa sen sorkan jäljis, ettei kumpparit jääny matkan varrella, ja tiellä päästyänsä huomannu seisovansa siä sukan lavoon.

Syyskuum lopulla märkyys saavutti huippunsa, mullitki näytti pellolla jo sille, että meillekki rupiaa riittähän tämä saret, että eikö kunnon karijan kasvattaja ymmärrä, että evät ei kasva, vaikka syytä oliski. Osansa asiahan vaikutti myös se, että nauta on elään jolla on taipumusta seisoskella veräjällä, vaikka sillä olis 10 hehtaaria muuta alaa käytettävis.

Siinä veräjällä ei enää Dunlopin varsi piisannu, ku koetettihin korrata poikivia sisälle.

Sitte saapuu se joka syksyynen puima-aika. Tänä vuonna, ensimmäästä kertaa kymmenen vuoren aikana piti ihimetellä, että maharetahankahan sieltä pellosta saara mitää pois, ainakaa puimurilla, ja mistä löyretähän tarpeeksi monta sirpin käyttötaitoosta, jos Sampo ei siä mihinkää kulije.

Ensimmääsen erän puinnit päättyy siihen, että ihimettelin vilijan littajaan kans ehtoo kymmeneltä, että mahtaakahan niitä kärryjä saara enää pellosta ollenkkaa irti, vai onko perätä helepompaa vähä kaivinkonehella painaa lisää päältä, että uppuavat lopunki. Isäntä soitti innoossansa yhyrentoista mais, että irti on, tosin pelto oli kuulemma, ku pommituksen jäliiltä

Seuraava puinti keli osuuki sitte parin viikon päähän. Ensimmääsenä päivänä Anttoni kehuu, etät olis muuten mukavaa tämä puiminen, mutta kuinka se puimurin suunnittelija ei ooottanu huomihon sitä, että pakkaasellaki voirahan puira, ja näin ollen puimurin puintikoneeston ja varsinki seulojen pitääs olla pakokaasulla lämmitettäviä.

Ensimmääsenä viljan littaupäivän aamuna maas oli kymmenen senttiä sohijua, ja kaikki oli kaivanu viimeestänsä silloon pitkät kalsarit ja toppavaattehet esille. Vilja tosin ei koettanu jäätyä, oli sen verran märkää, että ongelma oli pikemminki päin vastaanen, höyry vain nousi kasasta, ku traktorilla tonkii.

Saatihinpa eres kaks tuubillista kuoria kasahan, tai ainaki sille tuntuu, ku niitä koettaa nautoohin sisäästää ja toivoo, että muuttaasivat sen mairoksi.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Onnen pipanoota




Täs toissa päivänä pääsi se Malviina poikihin tuohon makuuhuoneen ja keittiönklasin alle, äiti ja lapsi voi hyvin ja ne kuuluusat jälkeesetki, tai puhtehet niinku täälä vanhemmat tilalliset sanoo, tulla plumpsahti kerrata sinne pellolle.

Ehtoopäivästä olimma koko porukka, kaikkia apupoika Anteroja myören, ruokapöyräs. Ja tästä meirän ruokapöyrästä näköö suoraa siihen synnytyssalina toiminehen pellon reunalla.

Kuinka ollakaa satuun vilikaasehen klasista pihalle, ku sivusilimähän pisti, että siä liikkuu joku, ja mullitki oli siihen mennes jo otettu sisälle, niin pani vähä epäälehen, että mikähän se joku mahtaa ollakkaa.

Lilli Lemmikkihin se sielä, meirän oma putkikassikoira, näytti istua kököttävän oikeen herkkuaterian äärellä. Heti muistin, että ne saatanan jäläkeeset siä pellolla, ja että keskiverto koira ei voi niiren hurmaavaa hajua ja ulukomuotua vastustaa sitte millää.

Siinä se 20 senttiä korkia ja melekeen metrin pitkä koira veti niitä hyvällä ruokahalulla naamahansa. Nehän ei oo mitää mureenta osaa lehemän tuottamista ulostulevista eritteestä, joten se oli vähä niinku loputtoman spagetin mässyttämistä, leuat kävi ja puhtehet lähinnä venyy lisää mittaa. Miehä pisti vähä yököttähän, ku kerroon mitä siä tapahtuu.

Ja koska oon hyvä koiran omistaja, väänsin kaihtimet kiinni, ettei mun tarvinnu nostaa puotani pyörästä ja vaivatua häirittehen toisen päivän herkkuateriaa.

Pienesti mietiin siinä, mitenkähän tuollaasen viiskuukautta vanhan matkamakkaran suolisto ottaa vastahan kohtalaasen hormoni sun muu-pitoosta ruokaa, että aiheuttaakahan se sille yön aikana sen, että vattaa vääntää ja samantien se kuuluusa ryppynauhan naru antaa periksi ja meillon pitkin tupaa koiranpaskan aiheuttamia varpuusparven pörähryksen jäläkiä.

Ongelman ratkaasin pönkäämälllä koirat yöksi keittöihön. Voin lukijooren suuren mielenkiinnon tyyryttämiseksi kertua, että Lillin vatta on ilimeesesi galavanoorusta värkistä tehy, muutama pieru pääsi.

Aamulla sama kyseenen joka kodin ilopilleri näytti vetävän niitä puhtehia menehen pitkin pihaa, kun navetan klasista vahtasin. Koetettihin Lakson kans rynnätä perähän ja saara ne omihin jemmoohimme (eli haurata), mutta ei löyretty, ku hyvin viattaman näköönen koira.

Päivällä, jostaki kumman syystä, päätin mennä käymäs terassilla, astuun sukkasillani ovesta pihalle. Jalaan alla mulijahti, ja tuntuu kylymällä, märijällä, ja hieman sanoosinki limaasselle. Vilikaasin varpaasihini, ja ne saatanan jäläkeeset oli siä mun siron 37 lättäjalakani alla.

Kerranki multaki pääsi huuto, koira pomppas periltänsä terassin nurkasta kesken makeemman päiväunensa ylähä ja huusi hetken, ku hyeena, ku joke peto koetti hänen herkkujäläkeesensä nuon vain varaastaa.

Löin oven kii, heitin sukat roskihin , pesin jalakani melekeen kloriitalla ja soitin Laksolle, että tuu hakehen ne surullisen kuuluusat jäläkeeset tuosta suoraa uluko-oven takaa ja vie ne helevettihin meirän markiilta.

Laksopa saapuu, heitti ne pussihin ja muisti tänä aamuna, että ne jäi sinne pihalle pussis. Kehuun, että olippa ajattelavaanen, nyt Lilli voi oikeen krivoosta vetää ne parempahan piilohon napostelevaksi.