Sivut

perjantai 13. lokakuuta 2017

Onnen pipanoota




Täs toissa päivänä pääsi se Malviina poikihin tuohon makuuhuoneen ja keittiönklasin alle, äiti ja lapsi voi hyvin ja ne kuuluusat jälkeesetki, tai puhtehet niinku täälä vanhemmat tilalliset sanoo, tulla plumpsahti kerrata sinne pellolle.

Ehtoopäivästä olimma koko porukka, kaikkia apupoika Anteroja myören, ruokapöyräs. Ja tästä meirän ruokapöyrästä näköö suoraa siihen synnytyssalina toiminehen pellon reunalla.

Kuinka ollakaa satuun vilikaasehen klasista pihalle, ku sivusilimähän pisti, että siä liikkuu joku, ja mullitki oli siihen mennes jo otettu sisälle, niin pani vähä epäälehen, että mikähän se joku mahtaa ollakkaa.

Lilli Lemmikkihin se sielä, meirän oma putkikassikoira, näytti istua kököttävän oikeen herkkuaterian äärellä. Heti muistin, että ne saatanan jäläkeeset siä pellolla, ja että keskiverto koira ei voi niiren hurmaavaa hajua ja ulukomuotua vastustaa sitte millää.

Siinä se 20 senttiä korkia ja melekeen metrin pitkä koira veti niitä hyvällä ruokahalulla naamahansa. Nehän ei oo mitää mureenta osaa lehemän tuottamista ulostulevista eritteestä, joten se oli vähä niinku loputtoman spagetin mässyttämistä, leuat kävi ja puhtehet lähinnä venyy lisää mittaa. Miehä pisti vähä yököttähän, ku kerroon mitä siä tapahtuu.

Ja koska oon hyvä koiran omistaja, väänsin kaihtimet kiinni, ettei mun tarvinnu nostaa puotani pyörästä ja vaivatua häirittehen toisen päivän herkkuateriaa.

Pienesti mietiin siinä, mitenkähän tuollaasen viiskuukautta vanhan matkamakkaran suolisto ottaa vastahan kohtalaasen hormoni sun muu-pitoosta ruokaa, että aiheuttaakahan se sille yön aikana sen, että vattaa vääntää ja samantien se kuuluusa ryppynauhan naru antaa periksi ja meillon pitkin tupaa koiranpaskan aiheuttamia varpuusparven pörähryksen jäläkiä.

Ongelman ratkaasin pönkäämälllä koirat yöksi keittöihön. Voin lukijooren suuren mielenkiinnon tyyryttämiseksi kertua, että Lillin vatta on ilimeesesi galavanoorusta värkistä tehy, muutama pieru pääsi.

Aamulla sama kyseenen joka kodin ilopilleri näytti vetävän niitä puhtehia menehen pitkin pihaa, kun navetan klasista vahtasin. Koetettihin Lakson kans rynnätä perähän ja saara ne omihin jemmoohimme (eli haurata), mutta ei löyretty, ku hyvin viattaman näköönen koira.

Päivällä, jostaki kumman syystä, päätin mennä käymäs terassilla, astuun sukkasillani ovesta pihalle. Jalaan alla mulijahti, ja tuntuu kylymällä, märijällä, ja hieman sanoosinki limaasselle. Vilikaasin varpaasihini, ja ne saatanan jäläkeeset oli siä mun siron 37 lättäjalakani alla.

Kerranki multaki pääsi huuto, koira pomppas periltänsä terassin nurkasta kesken makeemman päiväunensa ylähä ja huusi hetken, ku hyeena, ku joke peto koetti hänen herkkujäläkeesensä nuon vain varaastaa.

Löin oven kii, heitin sukat roskihin , pesin jalakani melekeen kloriitalla ja soitin Laksolle, että tuu hakehen ne surullisen kuuluusat jäläkeeset tuosta suoraa uluko-oven takaa ja vie ne helevettihin meirän markiilta.

Laksopa saapuu, heitti ne pussihin ja muisti tänä aamuna, että ne jäi sinne pihalle pussis. Kehuun, että olippa ajattelavaanen, nyt Lilli voi oikeen krivoosta vetää ne parempahan piilohon napostelevaksi.


keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Ääniä yössä




Tairan olla jo meleko kuuluusa siitä, että nukun torella huonosti, tai pikimminki, nukun alakuehtoosta täysin tajupois, en herää , vaikka tupa vietääs ympäriltä, mutta sitte tuloo ne aamuyön pimiät ja pitkät tunnit, ku se uni loppuu pienimpähänki rasahruksehen, ja sitte saanki valavua. Yleensä se taju seuraavan kerran lähtöö vähä ennen, ku kello sois herätyksensä, ja sitte oonki pihallu ku lumiukko.

Viime yönä se uni taas loppuu siinä nelijän mais, käänsin kylykiä ja ihimitellin, että aiva ku pihalta kuuluus jotaki. Koetin olla havaannoomatta asiaa mitenkää, puristin silimiä tiukemminki kii.

Taas se sama ääni kuuluu. Aiva selevestä sinne lämpöösen peiton alle kantoo, että siinä suurin piirteen muutama metri tuvan seinästa ja siitä mun makuuhuonehen klasistani, airan toisella puolen, nautaelään möläji vasikallensa.

Siinä sitte yön pimeyres otti jo vähä päähäniki, olin koettanu päivänä muutamana houkutella niitä kyseesiä hiehon planttuja sieltä märijältä pellolta navettahan, ku ne veräjällä ovat notkunehet vahtaamas sen näköösinä, että tänne meirän on jätetty, ja ain sataa.

Sääliki kävi vähä sitä vasikkaki, ku sitä saretta on sitte piisannu kesäkuusta tänne asti, hyvin tasaasesti ja tappavasti, tälläki viikolla on varmahan 40 milliä turahtany tulehen Esterin inkotenssivaivojen takia.

Mutta koska oon helevetin laiska, mietiin siinä sitäki, että ei sieltä säkkipimiästä (ja märijästä) sitä vasikkaa kukaa lähere ettihin, saati, jos ne teköö perinteesesti ja lähtöö ku kuppa töölöstä, kun näkevätki ihimisen saapuvan.

Entinen hieho, nykyynen lehemä, jatkoo mölinäänsä, tajusin, etten saa kirvehelläkää nukuttua silimällistäkää, jos jourun kuuntelehen sitä. Niinpä kömmiin sängystä ylähä, kaivoon puhelimesta taskulampun esille, kiikootin kamarin soffalla nukkuvaa koiraa suoraa silimihin, mikä sai aikahan sen, että se suluki ne uurestansa, ja lähärin keittiöhön ettihin Pelttooria.

Verin kakaran pinkit pelttoorit päähäni, menin takaasin sänkyhyn, verin peiton korville ja laitoon tyynyn nukkuma asentohon, kaivoon paremman kolon petauspatjahan ja sulijin silimäni. Ihana hilijaasuus.

Makasiin hetken, tajusin, että on vähä liian hilijaasta ne pelttoorit pääs. Käret rupes puutuhun. Koetin vääntää ja kääntää asentuani paremmaksi. Ja taas kävi perinteeset, nukahrin uurestansa vähä ennen kellon soittua.

Nousin ylähä, kävin isännällekki kertomas, että pellolla on vasikka, keitin kaffit. Torkuttihin kummatki kaffet pöyräs varmahan tunti, ennenku Lakso kaivoo taskulampun naftaliinista ja meni klasin alle kiikoottelehen, että mitä sieltä löytyykää.

Sielähän oli Malviina Mustanenä ja vasikka. Hyvinä lehemän hoitajina lampsiimme ensi navettahan ja päätimme, että ensi lypsetähän ja hoiretahan tämä vasikka ongelma päivännäöllä.

Ehtoopäivästä oli kaikki muutki hiehot jo sisällä, ei vain Malviina ja hänen lehemävasikkansa Olviina, eipä poiji tänä syksynä enää kukaa mun makuuhuoneen klasini alle.

torstai 21. syyskuuta 2017

Onnen pipanoota




Aina sanotahan, että rahalla ei saa onnia, mutta kyllä mä vähä oon sitä mieltä, ettei se onni ilimaastakaa oo. Varsinkaa, jos se on tuollaases karvaases muoros, niinku se meilläki monesta pakkaa olla.

Enkä sillä karvaasella muorolla tarkotta ny Laksua ittiänsä, vaikka kiva seki välistä on olemas, ja varsinki niin sanuaksemme siä välis, jos halutahan puujalaki vitsiä asiasta lohkaasta.

Meillä nuo harrastukset ja lemmikki, navetas ja tuvas, on pakannu keskittyä tuoohon karvaasehen puolehen. Aina ajattalin entises elämässäni, että koira on sellaanen elään, että sellaasta en sitte ittelleni ikinä vaivooksi hommaa, että siinon ihiminen niin kiinni, ku olla vain voi.

No, kuinkas sitte kävikää.

Tähän, ku muutettihin, niin taloos oli koira. Tassu. Rehti monen rorun risteystys, siihen mahtuu niin monta eri rotua, ku yhtehen koirahan ny voi ikinä vain mahtua. Ja sille se kyllä näyttiki. Tassu ei muuttany vanhan parin mukana mihinkää, Tassu oli vähä niinku kaupantekijäänen. Tosin se muutti pihakoirasta sisäkoiraksi, osas vissihin kattua tarpeeksi anovasti satehella ja tuiskulla, kuinka pientä koiraa niin kauhiasti paleltaa, vaikka karvojaki siitä löytyy enemmän, kun kaharesta lampahasta yhtehensä.

No, johonaki vaihees tuli mielehen, että oikia paimenkoiraki olis torella kiva, ja niin meille tuli Toni, joka sitte puolestansa omistaa piremmän sukutaulun ja sen sukulaaset mones erellises poloves on tunnetumpia, ku mun omani. 

 

Toni on hoitanu paimenkoiran, seurakoiran, kotikoiran ja vähä kyläkoiranki virkaa, ku se on mökkilääsistäki niin kiva, että sille voi pitää makkaraa varuuksi kaapis, jos se vaikka sattuus käymäs. No, sitä voi sitte miettiäkki, että sattuuko se käymäs, jos tuollaanen keskiverto paimenkoiran älyllä varustettu hurtta hoksaa, että tuo ihiminen antaa mulle aina makkaraa, ku meen sinne.

Meillä kotonaki se tietää esittää faarille kaikki taitonsa, istumisen, tassun annon, kuolaamisen ja melekeen kuollutta leikkimisenki, ennen ku faari eres saanoo sille mitää makkarasta. Sitte ne yhyres rapsuttaa jääkaapille ja koira saa makkaraa, ei se faari niin siitä piittaa riittääkö sitä makkaraa, vaikka muorin suunnitelemahan soosihin, kunhan koiralle piisaa.

Tänä keväänä sitte tuli mielehen, että voishan sitä kattua kuinka se aikanansa jo koiravaihtoehtona ollu Corgi meillä menestyys.

Emäntä tuttavista yks sattuu viä sellaasia kasvattahan ja yhtenä sunnuntaina ajelthin sellaasta kattomahan. Lakso kyllä kehuu, ku lähärettihin, että sä et ikinä oo lehemääkää lähteny vain kattomahan, että viimeksiki, ku lupasit, että käyrähän kattomas, niin ostit puoli mulliautollista.

Hyvin Lakso ämmänsä tunsi, niin meille muutti Lilli Lemmikki, Haapatassun Pallosalama, josta suunnitellahan seuraavaa ”suurta” paimenta meirän lehemille. On se metrimakkara jo käyny juomas maitua köökis, aina ku lykkäät konehet lypsystä sinne, niin Lilli lyllertää takapuoli keikkuen maitohuoneen ovesta sisälle, käy nuuhkimas joka kipon ja kapon, ja tillittäää päälle, että Lilli tuli, missä maito.



Toni ei niin kauhian onnelliselta näyttäny, ku Lilli autosta pihalle kömpii ensimmääsen kerran, mutta ei se ainakaa viä sitä oo koettanu haurata kukkapenkkihin (mihinkä se omat harijansa vie samantien, ku silimä välttää), mitä ny on istunu päälle, ku toinen oikeen sille koettaa haukkua.

Äitee mulle jo kehuu, että näköjänsä sitä ihimenen hommaa ittellensä vain lisää lemmikkiä, ku ei mukuloja oo, ku yks.

Tierä sitte, ainakaa maitoauton kuittien mukahan, onko nuo navetas asuvakkaa karvatit juuri lemmikkiä kummempia meillä.

maanantai 21. elokuuta 2017

Mistä on vanhat lehemät tehty?




Perijantaina, lapsen kaverisynttärien aluun uhkaavasti lähestyes, tuli puhelu navetalta ”Älykkö on poikinu ja sillon lehemävasikka.”

Voitte varmahan kuvitella, että tälläänen astetta ”paree” äiti, joka ei oikiastansa lasten, omansakkaa, mielenliikkehistä niin ymmärrä mitää, saati sitte jonku muitten muksujen, lähti tuvasta navettaa kohti, ku telekkä pöntöstä.

Kerkesin keskellä pihaa kaivaa puhelimen taskusta, samalla ku puukengillä luistelin koko kesän kestänehien satehian pehemittämäs kuras menehen, ja soittahan omalle äiteelleni, että voisikko saapua pelastahan tyttäres, taas kerran, lapsiongelmasta.

Sain navettarytkyt päälle ja menin latohon ihaalehen näkyä.

Lehemä hoivas vasikkaansa niin tyytyväästä ja ynäji onnellisena. Vasikka oli jo jaloollansa ja kiersi äireetänsä tissiä ettien.

Siinä tuli sitte mieleheni, että Älykkö on poikinu ensimmääsen kerran samana päivänä, ku minäki, eli 15.8.2009. Tosin minä vissihin olin kuitenkin, vaikka miltä kantilta kattottaas rauhallisee ensikko, ku se.

Aluuksi meinattahin vähä, ettei siitä vanhasta kantturasta siä siilon pahanoolla ikinä mitää lypsylehemää tuukkaa, saati, että sais yhtäkää vasikkaa maailmahan elävänä. Se oli ensimmääsen poikimisen jäläkihin koko touhusta, ja varsinki siitä limaasesta vasikastansa, sen verran järkyttyny, että tappoo koko otuksen. Seivästi sarvillansa betonia vasten ja se oli siinä. Ettei ne eläänäiritkää ny luonnostansa oo niin kauhian helliä ja rakastavia.



Saati, että ku Lakso oli sitä koettanu sitte, siinä vaihees viä elos olevalla, vasikalla lypsää. Kehuu, en ny sattunehesta syystä ollu paikalla näkemäs, että löysi ittensä samantien vetimehen satuttuansa takakäytävän seinältä liimaantuneena paskahan.

Oli vissihin tuo sorkka vähä ravakammin liikahtanu ja poistanu tuollaaset pienen lehemän elämää järkyttävät asiat maata kiertävälle raralle.

Appiukkoki oli häsyyhin jouruttu hälyyttähän, että ensikko oli saatu lypsettyä, ei niin kunialla, mutta lypsettyä kumminki.

Ja siitä se lypsäminen sitte alakaski...

Siton sitte lypsetty vähä kaikellalailla. Torettihin kohtalaasen nopiaa, että Älykkö on osaa potkia, ja potkia ja viä vähä potkia.

Naapurin Veli eherotti kerran, ongelmasta kuultuansa, että kaikista kätevin konsti on situa etujalakahan naru, ja nostaa se ylähä, että ei potki enää, ku kaatuus katollensa koko kanttura. No Lakso laittoo tuumasta toimeksi, ja sitoo jalaan. Kehuu jäläkehen päin, että toimii hyvin, mutta se narun irti ottaminen oli sitte uus ongelma, kun se kinttu oli vispannu menehen eres takaasin ja vähä muut kintut viä siinä sivus. Että mee ny sinne irroottahan sitä sieltä vuohisesta.

Johonki vaihees huomattihin, että Älyköllä oli lisänisä kii toises vetimes ja se päätettihin leikata, sitäki hommaa se vastusti viimeesehen asti. Sellaasella annoksella rauhoottavaa kuulemma taintuu norsuki, muttei Älykkö. Torettihin, että ehkä se on kuintekin sen verran pökkyräs, ettei tohiri potkaasta.

Nykyysin tavallisen nelivetiminen kymmenen vanha lehemä on jo itte rauhallisuus, moni ei uskoos, että sen kohorolla ollahan käyty usiamman, ku yhyren kerran vakavia keskuteluja piretähänkö sitä enää.

Aikanansa vain oli aina pulaa lehemistä ja Älykkö on saanu henkensä pitää. Mielenkiinnosta kattoon täs sen 305 päivän tuotoksia ja näyttävät keikkuvan siinä 13 tuhannen toista puolta muutamaa poikkeusta lukuhun ottamatta, se on lypsäny välistä melekeeh tyhyjästä yli 60 kilon päivätuotoksia, kun se jalaat ei kestä ruokkia, niinku toiset ruokkii lypsylehemiä.

Ja ennenkaikkia, se on kerran hoirettu utaretulehruksehen erellisten seittemän kauren aikana, tiinehtyminen vähä takkuuaa, mutta se hänelle anteeksi annettakohon.

Enää en ehkä viittis tapella matkahan tuollaasen peron kans, vaikka näyttää niistä peroostaki tulevan vanhemmiten rauhallisia kantturoota. Ja aluun kysymyksehen vois vastata, että rahapulasta ja lypsäjän sitkeyrestä.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Terveyrenhoitua tuvas ja navetas




Täs oon miettiny näitten monituustan iän mukanansa tuomien vaivojen kans, että minkälaanen terveyrenhuolto tää Suomes on olemas, sekä niille lehemän hoitajilla ja lehemille.

Pitääskähän mun ny vähä niin sanuaksamme vertaalla tätä asiaa keskenänsä, kun on välistä pannu tämä ihmispuoli vituttahan ja käytän pääsääntöösesti tästä johtuen yksityysen lääkäriaseman palaveluja, jos en ny mitää muuta varte, niin saarakseni asialtaasta palavelua joka kerta sinne soittaessani ja lääkärillä käyressäni.

On muutaman vuoren kärsiny niinki helevetin nolosta vaivasta, ku kusitulehruksista. Sain sen kylypyläterveesinä joku vuosi sitte, ja voin kertua, etten oo kertaakaa käyny enää kylypyläs sen jäläkihin.

Ensinnäki, että pääset vaivastas hoitohon. Koetat soittaa terveyskeskuksehen, ja sitte jännität kuka siä vastaa, ja ennen kaikkia mitä se vastaa.

On eherotettu, että kärsin inkotensista (tämän sanoo kyllä lääkäri), kiitos vain, en oo huomannu, että lirahteloo joka askeleella housuuhin kävelles. Ja epäälin kyllä, että ei sekää alakaa yhyres yös, niinku taikaiskusta.

Ja jos oikeen hyvin menöö, diagnosi on se, että ei tää mitää vikaa oo, kun emme saa vilijeltyä vastausta, että sullon kuule Ms-tauti. Siinä koetat sönkätä, että ei oo muita oirehia, ku tämä perhanan uusiva kusetus. Ja sitte sua melekeen lykätähänki ovesta pihalle vaivas kans, että kyllä se ohi menöö.

Koeta ny vain pinnata, että saat piräteltyä tarpeeksi kauan sitä rakossas” Pinnaa siinä, ku tuntuu, että se kyseenen rakko, kaiken mureheen aiheuttaja halakee, ja sitä tavaraa suihkuaa korvista ja särkyhyn ei mikkää buranat auta.

Me ei voira teherä vilijelyä, kun syöt estolääkettä” No, minkätakia kissiistä ja koirista voi eläänlääkäri kyllä teherä, jos niiren oireesihin ei ensimmääset lääkkehet vaikuta ja se saa kyllä tuloksen. Miettiny välillä vieväni jonku lehemän nimellä sen oman näytteheni sille kunnaneläänlääkärille, että saisin jonku vastauksen. Se nimittään vilijeli meirän lehemästä näyteht tuosta nuon vain, piti vähä kauemman vain sitte tulilla, ku ei seuraavana päivän ollu viä kasvua, kävi oikeen lauantainaki kattomas, että onko tapahtumia ja olihan siä.

Muston testattu diabetteksenki maharollisuus niin monta kertaa, että lopulta yhtä hoitajaa jo nauratti, että sullon kyllä nämä arvot niin kohorallaan, että ei oo järkiä parin kuukauren väliin ottaa uusia.

Yhyren kerran sain helevetillisen seksivalistuksen, minä vanha ämmä, joka ei ny kelepaa kellekkää, ku pussipääs ”kuinka avioliitossakaan ei saa harrastaa missään nimessä seksiä ilman kondomeja, olet vastuuton ihiminen, jolla on varmasti klamydia”. En tienny olisinko itkeny vai nauranu.

Ja sitte ne lehemät, jos mä soitan meirän eläänlääkärille, että lehemä on kipiä, sillon varmahan utaretulehrus, niin se tuloo kattomahan, se ei vähättele mun diagnosiani, saa mua tuntehen ittiäni helevetin tyhymäksi, eikä välttelehen sille soittamista viimeesehen asti.

Siltä kehtaa kysyä melekeen vaikka mitä, välistä sellaasiaki asioota, että ittiäki naurattaa. Ollahan käyty lävitte ne ihimistenki vaivat, liikavarpahista korvartulehruksihin.

Jos se ei tiä vastausta, niin se selevittää, eikä vastaa, että meillei kuule oo tähän asiahan värkkiä tää, että etti itte muualta.

Että tarvittooko ihimetellä, että oon vähä niinku lehemä ja maksan omasta kukkarosta suurimman osan kummanki terveyrenhoirosta, tosin ihimisillä hoiretahan lähinnä sairauksia, niillei oo viä keksitty tätä terveyrenhoitua ja ennaltaehkääsyä, ne voirahan pumpata täytehen lääkkeetä loputtomasti.

Eläänten näyttehistä saarahan selevyyttä, vaikka sille on joku kuuri jo alootettu, mutta ihimisten vissihin ei, ku pitääs orottaa ainaki kaks viikkua, että kaikki erelliset jäämät on poistunu elimistöstä.

Mitähän ne Valion labras tai Movetilla sanoos, ku lähettääs omansakki maitoauton mukana tai postis sinne Korvanumero 521 Emäntä? Tulisko selevyyttä ja saisinko ihimettelevän puhelun, että mikä tämä on. 

Välistä musta tuntuu, että lehemillä on viä asiat hyvin osahan ihimisistä verrattuna. 

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Kyttäyskeikka



Tiettekö, tämä maanvilijelijän elämä on yhtä kyttäämistä.

Sitä kytätähän kaikenmoosia kummallisia asioota. Koska maitoauto tuloo, tuliko posti jo? Milloonka teurasauto saapuu, kävikö rehurekka, ku siilo rupiaa kolokuttelehen tyhyjyyttänsä.

Kytätähän tuvan klasista, että mitä ne lehemät teköö pellolla. Tua ne syö, kytätähän, että mitähän ne syö. Miks ne on tua? Onko siä jotaki erikoosta? Pitääskö mennä kattomahan, mitä ne teköö siä, tarvittiskohan ne mun apuani ja seuraani siihen mitä ne ny ikinä sattuukaa puuhaahan.

Navetas kyttäät niitä lehemien kiimoja. Minkälaasta limaa näkyy, miksei näy llimaa, minkä helevetn takia tuo lima on tuollaasta, eikä sellaasta. Mitä tekisin sille limalla, siementääsinkö vai olisinko siementämättä.

Sitte kytähän tietysti kuka menöö mökki tietä pitki, onko se vain meirän lehemä, vaiko maharollisesti mettän hirvi. Vai koirako siä lönköttää, ettei vain oliski susihukkanen.

Ja tietysti sitä säätä.

Keväällä alakaa se lumihankien, jos ny niitä nykypäivänä sattuu näillä leveyksillä olehen. Silimä kovana vaharatahan, että on ne varmahan jonku verran jo sulana, aiva selevästi eileen otti tuo triivun harija tuohon kohtahan navetan seinää, ja tänään vain tuohon.

Ruvetahan haaveelehen, että kun nuo tuosta sulaa, niin kohta me päästähän sitte pelloolle ja ruvetahan oikeen työstähän. Ja ku muutama päivä, ja yöpakkaaset, menöö, niin kytähän viä ankarammin. Eikö ne perhanat sula ollenkaa, ei tuu kevättä tänä vuonna. Ei tuu, vaikka kaikkina muina vuosina on tullukki, joskus ennemmin, ku toisinansa.

Sitte ku se lumi on sulanu, niin joku kiireheesin painaa jo pellon reunalla rautakangen kans, koettahan onko routaa. Ja maa vain kömäjää ja hakkaajan pääski taitaa vähä kumista, ku se sen kankensa sinne justihin lumen alta palijastuneesehen maahan isköö ja löytää sen rouran sieltä

Sitte sitä ihimetellähänki, ja kytätähän taivasta, että eikö ny yhtää näy saretpiliviä, että tulis vettä ja se routa sulaas maasta. Niskat meinaa aiva tulla kipiäksi, ku tuijotetahan taivasta, että minkälaasta piliven lonkaa siä seikkaaloo, vai seikkaalooko ollenkaa.

Sitte ku saat ne kylyvöt alakuhun, niin alakaaki se toisenmoonen kyttääminen ja taivahan vahtaaminen, eikai ny vain tuu saretta, että saataas nämä kevät työt valamihiksi askeres väliis?

Saat siemenet maahan ja sitte voi sataakki, että lähtis kohta orastuhun. No, ei sara, vahtaat taivasta, että mikä perkele sitä esterin kuuluusaa persettä nyt vaivaa, kun ei piskuakaa tuu. Ehtoolla viimeeseksiki vilikaaset klasista pihalle ja toivot kesäsaretta. Hilijaasta ja sopevaa, kaiken kastelevaa.

Ja nykku olis rehunteko, kyttäät sitä sateetonta väliä, kiruat säitten haltijaa, ja ittiäski, ku aina sataa. Vahtaat tällä kertaa sinne taivahalle ja ihimettelet millä perkehelellä se voi ollakki aina nuon musta ja mistä pirusta tuota vettä riittääki. 

Nyt moon kytänny viä facebookkia, tilan sivut on onnellisesti kaatunu ja oon vaharannu, mahtaasko sinne johonki välis päästä vai olla pääsemättä ollenkaa. 

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Vanhuus ei tuu yksin




Mä oon täs miettiny, että nytkö se alakaa. Vanhuus. Nelijäkymmentä rupiaa tulehen tämän lypsäjän mittarihin pikku hilijaa.

Sitä huomaa aina välillä ittestänsä uusia piirtehiä, minkä voi kattua ennustavan sitä kuuluusaa vanhuutta, ja toivottavasti viisauttaki siinä sivus. Tosin luulen, että omalla kohorolla se ei tarkoota sitä jäläkimmäästä.

Ensimmäänen, ja ei niin torellakaa mairitteleva, vanhuuren oire minkä oon huomannu ittestäni on se, mitä isä aina sanoo ”vanhoosta ihimisistä” (ei kyllä varmahan tarkoottanu sillä ittiänsä). Tuntuu, että ku jotaki tarttis teherä, seisoo suu auki, niinku pareekki kärpääs haavi, ja ihimettelöö, että mistä aloottaas ja mitähän sitä sitte tekiskää. Ja tekiskö mitää, vai aloottaasko ollenkaa.

Lehemää siementäeski on välistä turpa täynä sontaa, ku se leuka roikkuu, niinku vanhoollä äijillä, ja sitte käy turahrus ja mihinkäs se paska lentääkää, jos ei suoraa sinne leipäläpehen. Voi sanua puhuvansa paskaa oikeen kirijaamellisesti.

Saati se, että on kauhia tohina, että teet jotaki.

Navetaski läheret kolaahan parsia, ensi kävelet kuus kertaa navetan päästä päähän, ettien niitä paskakolia, eikä niitä meillä eres oo mitenkää vähä. Yleensä ne on tullu jätettyä sinne peränurkkahan, matkalle on jääny vain muutama sellaanen, joita et muka jostaki syystä halua käyttää. Kaikista huvittavinta siinä tietysti on se, että kerkiät unohtaa sen, mitä olit hakemas siinä välillä ja hairahtua tekehen jotaki muuta tarpeellista. Kuten raaputtahan Almua korvan takaa, hierohon nenää sen turpahan.

Yks varma, omasta mielestä, alakavan seniiliyren merkki on se, että maitoauto vaihtuu käymähän meillä yöllä. Arvakkaa opinko minä sitä aikaa enää millää? Muutamana yönä melekeen kirmannu pihalle alasti, ku oon kuullu, että pihas käy auto. Ensimmäänen ajatus on tietysti, että mikä vitun auto meirän pihas on tähän aikahan yöstä ja mitä helevetin asiaa sillä on meille.

Siinä olis voinu saara maitokuski syränkohtauksen, kun olisin rynnänny tuvasta pelekis tissiliivis ja aluushousuus maitohuoneesehen tukka pystys hätistelehen sen öistä työrauhaa.

Tämä öinen maitoauton käynti on tietysti saanu aikahan sen, että muistuttelen lomittajia, että laittakaa aamulla tankin raana kii ja tankki päälle, ku rupiatte lypsähän. Arvakkaa muistako koko asiaa itte?

Usiamman kerran kävelly maitohuoneesehen ja huomannu, että tankinpesuri sylyköö maitua laattialle. Kiirehellä kääntäny raanan kii ja koettanu huuhrella hanaa ja pesuria, että saisin mairot sieltä pois. Ja viemärikki tykkää kyttyrää, ku sinne pääsöö maitua. Siä on suoraan suomeksi sanuen voi pötkä taas yks kaunis päivä, ku isäntä sen joutuu mulle avaahan.

Ja välillä on käyny niinki onnellisesti, että on unohtunu laittaa tankki päälle lypsyn aikana. Saat konehet maitohuoneesehen ja huomaat, että tankis on lehemä lämpimät mairot orottamas, koetat painella kaikki pirun nappulat mikkä siinä jäähryttämisehen liittyy, että saisit ohitettu viivehen. Saratettu, ku lappalaanen ja haukuttua isännän ja tankinhuoltomiehen siinä sivus, kun ovat keksinehet sen viivehen siihen laittaa

Viime viikonloppuna tämä vanhuuren ruokutuksen multhuipentuma sai pääte pistehensä, kun kesän ensimmääsillä lämpöösillä vähensin vaattehiani navetas. Tietysti siinä hieman hikisenä vilivoottelin ittiäni naveta ovella, kävi niin sopeva tuulen vire. Ehtoolla ihimetelinki, että mikä perhanan omena mun pakarahani on ilimestyny. Tarkempi tutkiskeli osootti, että en oo ryhtyny ”herelmälliseksi” vaan jumittanu perseeni niin, etten tahtonu saara loppu viikonlopuna lypsimiä kii eres Liberolle, jolle saa laittaa melekeen seisaaltansa konehet.

Että turhaa ne eläänsuojelujärijestöt pelekää, että lehemiä piretähän parsinavetas viä iän kaiken, ei meillä ainaa. Emäntä loppuu enemmin siä parres lypsäes, ku lehemät.