Elämää lypsykarjan kanssa: Lehemä on elään, ja varsin hauska sellaanen

Lehemä on hauska elään. Ootteko huomanna, kattokaa ny ensi sen ulukonäkyäki, son aika huvittava jo sinänsä, ku kattelet sitä. Siitei oo luoja luonu oikeen virtaviivaasta elukkaa, on kuulkaa suunniteltu ulukonäöllisestikki enemmän hitaasehen kiiruhtamisehen, ku kauhian tallapohojas liikkumisehen. Sarvet ja tissit,ja kaikki se muu siinä välillä, mikä siihen lehemän syvimpähän olemuksehen kuuluukaa.

Niiren kans pakkaa välillä naurattahan, ku niiren touhuja seuraa, varsinki, ku ne lähtee menehen oikeen sitä ”lemmun loikkaa”. Ajatelkaas ny,se monen saran kilon lehemä päättää, että ny mä kuulkaa kiihrytän tämän ruhoni huippunopeutehen, ja sinkaasen tuonne rantapusikkohon tyrät rytkyen. Son aika näky, ensinnäki tuloo mielehen siinä vaihees, että ne etu -ja takapää ei siinä vauhris oo enää synkronootu yhtehen. Ne pompahateloo toisistansa välittämättä epätasatahtia mehenen, välillä se peräpuoli käy melekeen metrin korkeures maasta, ja ne kuuluusat utarehet viä heilahteloo puolelta toiselle, neki omas taharissansa.

Mutta matka etenöö niinki, vääjäämättä, jos erellä kulijet, niin et niin lujaa pääse itte juoksehen, että se lehemän lyhyellä tai pitkällä matkalla voitaasit, ku se kiihryttää.

Kotona joskus vein lehemiä eri lohkolle, meillä oli laitettu lairuun ala lohkoohin ja niihiin vei kuja mitä pitki mentihin, käytihin airat vain kääntämäs uutehen uskohon, että tuonne mennähän. Kuja oli sellaanen, että siiän justihin toisensa kantturat mahtuu ohittahan. Minä erellä ja seittemäntoista lehemää peräs. Ensi ne tuli hyvin laiskaa, ei mihinkää kiirettä, niinku lehemä ny vain osaa. Pää vähä alahalla, rauhallisesti joka askelta harkiten, kunnes ne keksii, että jumantsukka, uus lairuun. Siinä rupes töminä kuuluhun selijän takaa, mölähryksien saattelemana. Ei auttanu siinä lehemän hoitajankaa ruveta laittahan ku Dunloppia toisen etehen, onneksi oli silloon viä nuori ja hoikka, eikä ollu pitkä matka. Kerkesin ennen niitä lohkolle, ennenku rouvat saavutti mun, siä ne levis ku mässin munat pitkin peltoa, siinä sinkooli sorkaa korkialle ku mentihin lemmun loikkaa pitkin lohkua, välistä peräjulukkaa airan viertä, tarkastettihin rajat, ja sitte puskettihin ja muuten vai möyrittihin.

Tai ku meirän ensiimmäsenä kesänä tilanpitäjinä Lehemät oli ollut erellisenä päivänä naapurin puollella pahanteos, isäntä meni korijaahan aitaa ja mä päästin ne jo pihalle. Ajattelin, että ei ne ny sinne mee, kaikki kakskymmentä, yhtenä jonona suoraa päättäväsesti siitä samasta aukosta, pomps vaan. Ei yhtää auttanu olla Lakson eres, se ei haitannu lehemien liikkumista miilläälailla, ne vain vähä kiersi Lakson perooonaa, että pääsivät menehen. Oikiastansa nauratti, ku ovelta katteli niiren päättävääsyyttä asias. Niilloli ilimeselevä suunnitelma asian suhtee.

Tai ku me hukattihin Missi, ei olis ikinä uskonu, että se niin nopiaa pääsöö kävelehen, jos olisit sitä hoputtanu, niin mitää liikehriintää ei olis tapahtunu, mutta ku se salaa lähti, niin oli varmahan juosten menny. Tultihin toisia viemästä ja jotaki päällistelemäst pihalta, niin lehemää ei oo mihinää, ei navetas, ei kujan varres, ei laskuojas selijuun, ei siä toisten joukos. Siinä meinas jo perheriita tulla, ku huomattihin, että auto jarutti kummasti pellon vieres. Käveltihin tutkihin asiaa ja siähän se oli , ojas seisomas vähä sarven kärkiä näkyy, ruskia lehemä, syksyn ruskettamien pitkien heinien seas. Sieltä se kömpii, ja meni muiren kans laituumelle, ei yhtää ollu enää jalaat kipiät, ku meinasit, että se saa pitää lepopäivän. Ei sopinu mumman suunnitelmihin.