Lääkitys kohorillansa

Lehemän lääkitteminen, se on kans välistä sellaastaki tairetta, että ei paremmasta väliä. Joksus oikeen ajatteloo jonku kohoralla, että jos tuota tarttoo ruveta lääkittehen, niin tilaan kyllä teurasauton hoitahan sen homman. Laittahan kerrasta lääkityksen kohoralle.

Ai miksi?

No siksi, että osa on sellaasiaki petoja sen asian suhteen. Koeta siinä parantaa toista, ku se ei ollenkaa tajua sitä omaa parastansa ja koettaa potkia ja puskia sitä lääkittäjäänsä apinan raivolla.

Pistä siinä piikkiä lapahan, ku takajalaka heilhataa sieltä lehemä oman korvan takaa sellaasenki karatepotku, että et olis etukätehen ajatellukkaa, että se kankia kanttura eres moisehen näytöksehen pystyy. Tai se alakaa seilata parttansa eres takaasin kiihtyvällä vauhrilla, ku näköö sun tulevan sen ruiskun ja neulan kans.

Sitte on niitä, jokka kuvitteloo, että se neula on joku paarma ja kääntää päänsä ja rupiaa mätkihin sitä. Koettaa tappaa sen ja samalla saat ittekki osuamia siitä käsittelystä, ku keotat kaivella neulaa sieltä lavasta irti, ennen kuin se nauta on mätkinu sen palooksi.

Sitte on niitä huutosuolia. Ne onki niitä kaikista kivoompia. Yöperho tiesi ruveta huutahan kielipitkällä siinä vaihees, kun lähestyyt sitä pistäminen mieles.

Älyl kärsii toisella kaurella asetonitaurista, jouruttihin viä usiamman kerran hoitamahan siihen. Pistä siinä kaulasuonehen, ku toinen huutaa koko helevetin aijan, ku sinne tiputellahan mehenen ne mömmöt. ÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ. Meitä kieltämättä ensimmääsellä kerralla vähä nauratti se, toisella ei. Samaa mölinää aluusta loppuhun, olin jo aiva varma, että se kieli tippuu suusta.

Ihme esitteli tänään samoja taipumuksia, muistutti lähinnä jotaki ooppera aariaa minkä se päästi suustansa tulemahan, ku koetimma saara seleeni arvoja kohorillensa. Jessika esitte homppupomppikoikkaloikkaset, niinku Tiikeri Nalle Puhista. Siinä oli jo eläänlääkärillä pääsemistä parsien välistäki pois, ku se potkii viä hyvän aikaa pistämisenki jälkihin.

Tuubiaki laittaes välistä ajatteloo, että joka rakohon sitä päänsä pitää tunkiakki, ku tarttis hieman nähärä sinne vetimen päähänki, mihinä siä se reikä on, eikä sörriä vain mehene sokkona. Välillä ne sorkat heiluu siinä pään ympärillä aika lähelläki. Kaikista surkeempia on ollu ne oikeen matalat, minkä alle on melekeen pitäny laittaa ittensä maata, että sinne mitää ikinä saa. 

 

Nupouttamiseski on omat hommansa, ku ne vasikat pitää saara ensi rauhootettua. Meilläki ne on viä ryhymikses, niinku muukki kakarat. Vaikka ne muuten onki torella uteliahia elukoota, niin siinä vaihees ei, ku meet sinne sen vierahan ihimisen kans. Koetat saara ne jotenki kii, sitte pireltyä paikallansa, ja toivot viä, ettet tuu ittekki rauhootettua siinä samalla, ku siihen liikkuvahan kohteesehen koetetahan sihirata.

Kumpikahan sitä lääkitystä välistä enemmän tarttoo lehemä vain sen hoitaja? Välillä se lehemä elämä päättyy, lääkitysestä ja hoirosta huolimatta. Vaikka kaikkes oot antanu. 

Mutta tietoiskuna kerron, että Kiowa voi ihimeen hyvin. Lehemä on erikoonen elään, välistä se kestää vaikka mitä ja välistä taas ei.  

Kohdusta hautaan

Elämä on, aika paskaa välillä.

Mitenkäs sitä emäntä sairaslomansa viettää? Sillälailla, että osuu pitähän sitä ensi parahimpahan hiihtoloma aikahan, vaikia saara lomittajaa. Mutta minkäs sille voi, jos pipo kiristää ja lehemät vituttaa, silloon tarttoo ottaa lusikka kauniisehen kätehen ja ajatella ittiänsä. Ja lomittaa itte ittiänsä muutama päivä, että voi sitte lomaalla muutaman enemmän.

No, mä oikeen ajattelin, että tänä aamuna mä sitte lepäjän. Niinku kunnon laiskan kuuluuki. Makaan ruoto ojos askres ajan sängys, lämpöösten peittojen alla ja kitarisat vain heluu kuorsauksen taharis.

Luulo ei oo tieron väärti. Olin kyllä hereellä, perinteesesti kaffi oli tippumas, ku puhelin soi. ”Son lomittaja täältä kartanolta, lehemä poikii ja sorkat on väärin”. Son kuulkaa jotaki sellaasta mitä sä haluat justihin kuulla aamulla ensimmääseksi, varsinki tälläänen aamuäreä. Sainpahan isäntähän vauhtia, se kiskaasi kaffit kituumihin ja lähit, huusi mennessänsä, että soittaa sitte, jos tarttoo apua.

Sain itteni vaakatasohon, ku se pirun puhelin soi uurestansa ”no, nysse tarttoo apua, käski soittaa”. Eiku kattelehen vaattehia, ja peittelehen emännän muhkeeta muotoja, että saa riisua ne kohta pois päältänsä, vetääksensä haalarit niskahan.

Tallustelin pihattohon, olin mielessäni valamistautunu, että yhtees voimin, isäntä vähä enemmillä ja minä vähääsemmillä, vetäästähän vasikka pihalle. Vilikaasu lehemän peräpäähän riitti kertohon, että eipä taireta. Siä oli pää ja sorkka, ja toinen sorkka oli ties mihinä. Vilikaasu lehemähän kertoo viä lisää, kerranki voi kehua, että kyllä lykkää. Kysääsin siinä mieheni takapuolta katteles, ku se siä oli olokapäätä myören lehemäs, että mitenkäs olis kultaseni, tarttisko soittaa toista kertaa meirän uran aikana eläänlääkäri apuhun. Puhinasta päättelin, että tarttoo.

Ensimmäänen saapuu, pesi ja puunas peräpään. Antoo epiduraalin ja kollasivat ja kaivoovat, koettivat vetää, ja kääntää, työntää ja kurkotella. Ja lehemä ei asiaa yhtää auttanu, se lykkäs ja huusi niin, että pahaa teki. Koetin eherottaa, että ammutahan se, ei sitä omaa lehemää voi tuollalailla kiusata. Sitte mä eherotin, että soitetahanko apuhun viä toinenki eläänlääkäri. Ja niin teimme.

Eläänlääkäri numero kakkonen saapuu ripiästi, anteeksi vain kaikki pieneläänten omistajat, jokka joutuu tulehen sulijettujen ovien taa, mutta oli vähä hätätilanne, että selevittääs vain yhyrellä raarolla.

Ensimmästä kertaa elämässäni sain sitte tutustua siihen, kuinka se vasikka palootellahan. Pää oli kuulemma liikaa, käret ei muuten mahtunu sinne väliihin sorkkimahan sitä taakse jäänyttä jalakaa. Sen jäläkihin se loppu oliki heloppo homma sitte.

Kiowa parka sai hevooskuurin antibioottia, kipulääkettä, letkutettihin, käännettihin ja väännettehin parempahan asentohon, kylijellensä. Raaputettihin ja koetettihin lohoruttaa, että ehkä se elämä voittaa, ja tämäki unohtuu. Ruokaa kannettehin etehen ja energiajuomaa sankoohin.

Illalla se nousi, joi kupista ja söi kottikärrykaupalla rehua.

Ei voi sanua, ku että kyllä luonto ja nauta on ihimeellinen. Tänään ei ollu kivaa olla lehemänpitäjä, olis kiva omistaa vaikka kokoelma pölypalloja, mutta ei nautoja. 

 

Lehemän lapsi

Kyllä lehemän lapsi on kaunis

Tiettäkös sitä, että lehemän lapsi, elikkäs vasikka on sitte torella kaunis. Tällääsen paatunehen emännänki mielestä. Sitä kattelis aiva huviksensa, ku se touhaa niitä omia touhujansa siä karsinassansa tai toisten joukos. Että mitä se ny teköö, tarttisko sitä viä raaputtaa, ja voi ku ne on suloosia ku ne köllii tuo kylyki kylijes.

Sitä ku seuraa sen elämää ensi minuutistaa lähtien, niin siinä kerkiää toreta, että eipä se elämän alaku oo juuri sen kummee ihimisellä, ku naurallakaa. Aluusta on kaikki aleettava ja opeteltava, välistä vähä kantapäänki kautta.

Ensi sen tarttoo koettaa saara ittensä sen järiille, mihinä mä oon, mä oon aiva märkä, ja mä makaan tää johonaki pahana läjäs, ja tuo isoo karvaanen elään nuoloo mua niin, että meinaa karvat kulua puhki paikastansa. Siinä se makaa, aivasteloo limaa nenästänsä, tuhajaa ja katteloo ympärillensä.

Sitte sen pienehen mielehen pilikahtaa, että hitto vie, mullon jalaat ja tuolla otuksella, mitä ne äiteeksi sanoo, on tissit. Elikkä tarttis saara nämä kauhian pitkät kintut johonki järijestyksehen, että pääsisin kohorentamahan nenäni tuonne ja täyttähän mahani. Niin se rupiaa kömyämähän ylähä, ensi tunkkaa perspuolensa pystyhyn. Siinä se huojuu, puolelta toiselle, suunnitteloo, että voisko nämä etujalaakki jollaki muka saara tähän samahan rykelämähän, muka, mukahan. Tarvitahan monenmonta yritystä, eikä se lehemä sitä siinä yhtää auta. Tökkii ja pökkii, toinen on justihin pääsemäs selvevyytehen mikä on etu ja mikä takapää, ku se törkkää kakaransa kumohon rakkauren puuskassansa.

Mutta vasikka on sitkiä, niin se vain saa ittensä tunkattua pystyhyn, seisoo siinä ku hakorenkku, joka jalaka harallansa. Tukevasti maahan juurrutettuna, pientä huojuntaa on havaattavis. Ja niin se koettaa niitä viä liikuttaa. Siinä sitä hommaa vasta onki, ku niitä kinttuja on nelijä, että mitä siirrät, voinko siirtää vain etujalkoja ja mihinkäs mä sitte laitan viä nuo kaks mikkä jäi jäläkehen.

Sitte se luonnon antamalla vaistolla rupiaa kattelehen siitä emästäntä, hieman horijuen ja haparooren, sitä elämän eliksiiriä. Yleensä sitä ettitähän ensi sieltä etupäästä, etujalkojen välistä. Sitkiällä yrittämisellä se kuulkaa löytää lopulta sen oikian osoottehen ja voi iesus sitä massutusta. On se meleko makia ääni, ku se täyttää mahaansa, kuola vain vaahtuaa suupielistä ja häntä heiluu, antaa tahtia koko hommalle.

Jaa, miks kirijootin tällääsen. Kiowa näyttää sille, että on taas yks lehemänlapsi tulos. Sitä innolla orottelemme.

Naisia navetta täynä

Oottekos huomannu sellaasen asian, että naiset on naisia. Siitä riippumatta onko se laji sitte ihiminen vai nauta, ja vissihin ne koirat ja kissitki samahan kastihin menöö, että huomaa kyllä, että ämmiä ne on.

Ajattelin tätä asiaa taas aamulla navetas, suuri navetta-ajattelija kun oon. Tuli ny vain mielehen, ku muutaman sairaslomapäivän jäläkihin menin itte lypsylle, ja lehemät oli niin tasaasen rauhallisia, niistä aiva huokuu sellaanen rauha ja hyvä olo. Jaa, mitenkäs tämä ny liittyy naisihin vai?

No sillälailla, että niillä on kans, torellaki, niitä toisenlaasia päiviä. Tunteen purkauksia lairasta laitahan. Välistä ne huutaa röllöttää kurkkupillit suorana, vaikkei ny mitää näkyvää syytä asialle näykkää. Ja välillä ne huutaa kiimaansa, tuttua isäntää lainatakseni, samanmooset on oireet naisillaki, ku sen tarves on. Kai se tietää vuosikymmenien kokemuksella asian.

Josku ei mikää sovi, sitä kiekatahan, sörritähän sorkilla niitä konehia. Varmahan ne on niinä päivinä väärän merkkiset ja färiset. Pitääs olla neutraalien teräksen ja mustan sijahan pinkkiä ja oranssia, että rouville kelepaas. Ja orottakaapas, ku ne saa ne sinne sorkkansa alle, niitä polijetahan aiva kiukun vimmalla mehenen.

Toisin päivin kaikki on aiva uutta, lypsykonehet, lypsäjät, vieruskaveri, ruokkija, rehut. Aiva kaikki, en oo ikinä nähänykkää tälläästä, ja en voi millää suhtautua tähän asiahan normaalisti.

Ja sitte on joku Eka, meillä lomittaja yritti sitä lypsää, soli viä nyrhäässy tissinsä päätä. Lomittaja nauroo, että sen seisonta asentoki oli heti sellaanen; selekä kyyrys ja häntä jalkoje välis, ku hän meni. Sai se konehet ja sitte Eka sotki ne kinttuuhinsa. Menin itte laittahan, oli kuulemma ryhti heti korijaantunu ja sorkkaakaa ei liikutettu.

Mielenilmaasujen ihime maa, meirän navetta. Minä, 54 muuta naista ja isäntä.

Oppia ikä kaikki

Niinhän se vanha sanonta menöö, tai että vanha koira ei opi enää uusia temppuja. Kumpi sitte pitää paikkansa? Vai oikeen kumpiki, miesten kohoralla varmahan tuo viimenen, niin kauan ne sen asian muistaa, ku nalakutat siitä kaiken aikaa, mutta heti ku sulijet suus ja ajatttelet, että nyt se meni perille niin se sun äskeenen tietoiskus katuaa ku taivahan tuulihin.

Lehemien kohoralla ei kannata samantien heittää kirvestä kaivohon, ettei tämän potkumoperin lypsystä mitää tuu, ikinä, eikä milloonkaa. Se voi ottaa usiamman vuorenki, ennen ku se valaastumisen lamppu syttyy siä nauran pääs, että tämän homman voi oikiasti teherä potkimatta, siivosti ja kaikki nelijä jalakaa yhtäaikaa maan pinnalla pysyen, eikä kaiken aikaa niitä heilutellen.

Siihen mä ainaki uskon vahavasti, muutaman vuoren kantturen lypsykokemuksella.

Ajatellahan ny Veeraa vaikka. Siinä tehtihin kyllä yks tynnyri työmaa, että se saatihin eres jotekin lypsettyä. Yleensähän se viä menöö niin, että ne pirun pahimmat potkurit seisoo pari-kolome lypsyä, ku tymät. Sitte ne yhtäkkiä keksii, että tätä helevetin tissin koettua teherähän joka päivä, kaks kertaa ja se on kuulkaa HIRVIÄÄ! Ja siitä alakaa se singerin ompelukonehen matkiminen.

Veera otettihin ensi sarvista kii Alina parren kaarehen, ettei se päässy seilaahan, sitte sille aseteltihin raurat kummanki puolen ronkkia, silloon viä tienny mistää jenkkiraurasta. Sillä on viäki aiva oma rauta tua killumas, silloon oltihin vissihin rahoossamme, ku joku osti hätäpäis DeLavalin rauran sille. Nokkapihirit ne olla piti, ja siä yks koko lypsyn kii. Sitte varovasti konehen kii, ja nopiasti häntähän kiinni ja se ylähä. Ja silti ne konehet lensi melekeen joka lypsykerta johonki hevonkuukkelihin.

Meleko turhauttavaa hommaa. Mutta ajatelkaa, ny kuuurennella kaurella mä en oo tarvinnu sillä kertaakaa rautaa. Ei kuulkaa heilu, eikä huoju, ei potki, eikä piere. Ikä ja viisaus on teheny tehtävänsä siinäki asias. On niin mukava lypsää, että.

Tai Älykkö, se potkii isännän peräseinähän, ku se ensimmäästä kertaa sitä lypsi, tappoo vasikkansa, oli vissihin sen mielestä perkeleestä vähintänsä lähtöösin. Sitä koetettihin lypsää etujalaka ylähällä, saihan sen ylähä. Mutta millä otat sen narun sieltä pois, ku kinttuvispaa sinne ja tänne? Raurat kummanki puolen ja häntä ylähällä, ja sitte se pirulaanen ei aina antanu maituansa kerrasta, sait viä uhurautua uuremman kerran kumartahan lehemälle. Siinä kysyttihin lypsäjän hermua. 

 

Osaa se jo olla, niinku oikia lehemä,. On poikinu karsinas jo nelijä kertaa, eikä ongelmia, samoon sai tällä kaurella jättää rauranki pois. Hilijaa hyvä tuloo, välistä mä ihimettelen omaa järijen juoksuani, ku tuollaasia pirän.

Viäku sais nuolle miehille sellaasen oppimiskyvyn, ku lehemille, niin mihinkä me viä pääryttääskää täs elämäs?

Kaiken alaku on paskan ytimes

Sepä se, päivän polttava kysymys taas navetas, minkä pirun takia ei tuu kunnolla maitua, mistä se johtuu? Onko lehemät menny ny meirän puolesta lakkohon, vähentäny omaa tuotantuansa kaikkien näiren huonojen uutisten painamana. Onko niillä tuotantopaineita? Tuntevakko tulleensa työpaikkallansa aharistelluksi asian suhteen.

Tämä helekkarin mairon yllättävä häviäminen vaatii toimenpiteetä. Ja pahasti, ja mitäs sitte tehtääskää sen etehen? No, ensimmääseksi, ku tälläästä tapahtuu meemme sinne lehemä peräpäähän kattelehen.

Kaiken alaku on paskan ytimes. Sitä tiiratahan silimät ristis, mille se sonta näyttää. Onko se liian kovaa, pitääkö kolata hartia voimin, että saat ritilästä läpi, vähä niinku umpilehemän sontaa (joka tosin on melekö kökköä). Vai onko sellaasta sopevaa plöröä, josta osa jää kaunihisti ritilähän kiinni, mutta suurin osa sujahtaa siitä välistä huomaamattomasti paskaloorihin. Uppuaa sinne ja, et oikiastaan huomaakkaa mihinkä kyseenen kakka katos.

Vai onko se sonta aiva liina löysää, vähä niinku viheriää limaa mitä heität käytävälle. Sellasta joka leviää ainaki neliön alalle, vaikkei sitä olis sieltä persrei'stä tullu, ku kymmen grammaa. Sotkoo joka paikan ja on epätoivoonen kolata, paree olisku olis joku lasta millä vetelis.

Vai ollahanko päästy kiinno johonki mystisehen ripuliaaltohon, niitäki lehemillä on kuulkaa omiansa, aiva niinku ihimisilläki. Ei niillä ny Noron nimellä kulukevaa oo, mutta kaiken maailman virusta on liikkeellä, jokka sitte leviää mitä kummallisimpia reittiä pitkin tilalta toiselle, että ei ne suoja varustehet mitää paska puhetta ja turhaa hapatusta oo. Sellaanen sonta on sitä viheriää vettä. Son pläjähtäny siihen käytävälle ja panoo ihimettelehen, että kuka on tuonu tänne näin ruman väristä maalia.

Sonnasta se kaikki alakaa, jos paska ei oo oikian moosta ei tuu kunnolla maitua, ainakaa nuolla meirän lehemien kökköpaskoolla. Ei tarvi olla sen suuree yrinfyysikko tietääksensä, että jotaki tarttis teherä. Sitte saaki vaivata pientä päätänsä, että mitä tehtääs?

Ensimmääseksi päätin, että taitaa tuon helevetin murskevilijan kohtalo olla meillä sontatunkion täyte. Jokaasella on vähä erikokoonen kauha millä ne sitä jakaa. Toiseksensa tämä talavi on kyllä ollu taas kaiken tuollaasen säilymisen kannalta torella mielenkiintoonen, suurimman osan talavasta plussan puolella ja välillä sataa vettä ku esterin perseestä, paitsi ny, ny on lunta niin, että vituttaa seki.

Seuraava toimen pire oliki sitte, se että soitin ja tilasin ruokintasuunnitelman pelekälle täysrehulle. Son aina tasalaatuusta, eikä tarvi isännän kuunnella mun huutuani aiheesta, että josko oot teheny jotaki väärin siinä valamistus vaihees.

Perhe rauhan säilyttämistä seki. Kyllä Lakso voi ny huo'ata helepotuksesta.

Yhteneen elämä

Tiettäkö, son vähä niinku avioliitto tuo elämä mitä nuoren nautaeläänten kans vietetähän. Toisten kans se on koko iän kestävä, niinku osat avioliitotki, kunnes kuolema meirät eroottaa.

Vaikka oon kyllä ajatellu, että on se aika helevetin kulunu fraasi. Mikä saatanan pakko se on kattua lehemän tai isännän naamaa, jos se ei enää tee muutaku vituttaa aamusta ehtoosehen.

Lehemän kohoralla voi teherä nettihin ilimootuksen: Myyrähän hyvä lypsylehemä, halavalla. Ainut vika, että ei miellytä emäntää.

Vissihin sitä miestä ei voi myyrä sillälailla, tai naista, varmahan senki tekis mieli harva se päivä laittaa ilimootus jonhonki maaseurun tulevaasuuren ”Annetaan lemmikkejä-palstalle”. Tai myytävänä räjähteitä, käsiteltävä varovasti. Kiihtyy nollasta sataan sekunnin sarasosissa.

Sieltä sitte selaasit ja kattelisit, tarvisko ny uutta verta navetan puolelle vai tupahan. Tai ratkaasetko kummakki ongelmat kerralla. Mitä jos hommaas yhyren tekehen tupatyöt ja toisen navettatyöt ja yhyren joka tekis sitte piha hommat?

Sellaasia kummallisia ajatuksia sitä tuloo tuo lypsyn lomas mielehen, ku kattelet sitä toista, ja sen touhuja joka päivä. ”Taasko se ny jo nojaa tuos, menis ny, ja tekis ny”. ”Solis tehty jo ku olis vain ottanu hommahan kiinni, eikä miettiis ja suunnittelis aina nuon pitkähän”. Puhajat ittekses, ku kattelet mitä se toinen teköö, tuloo pienehen mielehen, että mä olisin sen jo teheny monta kertaa tuos aijas.

Vähä sama kuulkaa niiren lehemien kans, siinä rakkahas sorkkaliitos. Tänä aamunaki tökiin taas Ruttua puohon, nouse ny jo. Ensi se kattoo mun päälleni, niinku kaikkina näin yhyreksänä kautena on kattonu, ku sitä hoputtaa, sitte se on muka nousevinansa, se tietää jo, että jos esittää, niin tuo ämmä lähtöö tuosta juoksehen porusilimäs köökkihin, että ny se on kipiä ja mä en saa sitä ylähä. Saa hetken viä maata siinä, rauhas. Sitte tuloo isäntä ja ja lehemä nousoo heti, kyllä seki tiätää, että nyt on pakko.

Vaikka se toinen aina marmattaa ja uhkaa hengen lähäröllä, ei se malta lehemäänsä pois laittaa, mutta tuo on tosisnansa.

Sellaasta se on, meirän sorkkaliitto navetas, välistä tuntuu, että ne lehemät on ainut hellyyren kohore, niitä tuloo siliteltyä, posken pehemoosta nukkaa kosketeltua ja salaa korvahan kuistakattua jotaki.

Avioliitos vaaritahan enemmän ymmärrystä, maatilan töiren seas, vaikka toinen kuinka ottaas järkehen, pitääs jaksaa. Monasti menöö huutamiseksi, onneksi toisella on pitkä pinna.

Sellaasta se on elämä maalla. Ei sen kummepaa tuvas, ku navetaskaa. 

 

Lomaalu jatkuu

Sellaanen loma aamu tällä kertaa

Pitääskö sanua, ettei ihan oo tämän vuoren lomat putkehen... Viimeksi syväpakaste pilippus Milkkarin atomiiksi, ja päätyy sitä myören sitte syväjäähän pakastimen uumenihin.

Tänä aamuna heräsin siihen, että anoppi jututti Laksua olohuoneen soffan vieres.

Pling. Uni kaikkos silimistä saman tien. Ei se kuulkaa muuten vaan tuu tupahan aamusta yrittähän aikuuselle lapsellensa puhumahan. Kyllä se Lakson tuntoo niin, että tietää son suurin piirteen turhaa tuollalailla yhtäkkisesti. Ei ku ruoto ylähä sängystä, ja kysyhyn, että onko se navetta kaatunu viime yönä, vai lehemät karaannu tekehen pesiä puihin.

Ei siä sen kummempaa ollu, ku Emma oli halavaantunu. Mä siinä unen pöpperös, että mit' kello on, meneekö se kahareksahan asti, että vaki elli saapuu työmaalle, soitan sitte. Anoppia vähä nauratti, son lääkitty jo, siä on jo päivystävä paikalla.

Oikeen ajattelin, että niin tietysti, son pitäny nuota kantturoota kauemman, ku minä. Tuunkahan pitähänkää niin kauaa? Tottahan soli ny osannu eläänlääkärin käskiä, tienny, että ny on hätä, ei oo aikaa orotella.

Vaattehet päälle ja tarkastahan tilanteen vakavuutta. Miten se möhköfantti siä voi, ja mitä mä voin teherä.

Siä me seisottihin eläänlääkärin kans, että nyt tarttis se saara jotenki kylyjellensä maata, ettei rötkötä ku raato, pää ruokintakaukalon alla upoksis. Aiva niinku sillä olis ollu pääkipiä, valot ottanu silimihin.

Ensi uhkasin, että hävitän kaikki. Vitutti hetken niin. Mutta kauaa ei menny, ku tartti jo ravata korvan takaa ja silittää poskia, vähä sanua, että voisikko ny lehemäni koettaa ittekki, nouse kylijelles. Verä jalaat eres alles, että saamma suun parempahan asentohon.

Siä me sitte peräsuolet tuuma pitkällä pungerrettihin, kaikki viis ihimistä, lehemää parempahan asentohon. Seki varmahan kertoo jo lehemä koosta jotaki...

Sinne se jäi olokiperille maata, mahansa vierehen, heinä tuppo turvan alle, ja rupes märehtimähän. Vettä hörppäs ku tarijottihin.

Sitä orotelles, että Emma kokis ylösnousemuksen. 

 

Karavaani kulukoo ja koirat haukkuu

Teheny sellaasen huomion elämäs, että toiset ihimiset käyttää kauhiasti turhaa energiaa siihen, että ne miettii korvat sauhuten mitä niistä ajatellahan, ja puhutahan. Siinä menöö varmahan yö jos toinenki sen asian kans vääntäes, aiva ku elemäs ei muuta muresta olis, ku sellaasia märehtiä kaiket päivää.

Minen kärsi siitä, ensinnäki jos susta ei puhuta, kukaa ei tunne sua. Soot täyrellinen ”Nobody” silloon, ihanteellinen tilannen silloon tietysti, olla aiva omihin läjihinsä, ja kukaa ei eres tiä, että soot olemas.

Toiseksensa, minkä helevetin takia vaivata ittiänsä sellaasella, mä murehrin rahoja ja niiren riittämistä ja riittämättömyyttä, niiren kans menöö välistä yö kauret, mutta mun mielestä son tärkiämpää kuintenki.

Siinä saa ku päänsä kipiäksi keksittyessänsä liikaa omahan napahansa.

Ja mullei ny mitää suurta kuvitelmaa ittestäni oo. Meillä Lakso on se mukava, ja mä en. Enkä mä orota kuulkaa, että musta kukaa tykkää ja haluaa olla mun hyvä kaveri. Moon mä, mä viihryn hyvin ittekseni. Omista muutaman hyvän ystävän joiren kans asuulen, elämä on opettanu, että niillä pärijää hyvin ja niiren kans oon tekemisis.

Moon aiva kuuluusa siitä, tai me, että se kauhia akka huutaa ja se kiva mies vain hymyylöö ja kuunteloo.

Kerran, jos toisenki, Lakso on seisonu kaikes rauhas ja polttanu tupakkaa, minä antanu tulla oikeen olan takaa ja kaikki muut ympärillä seisonu asennos. Sitteku se paha akka on lähteny, Laksolle on tuumattu ”että kyllä sullon kauhia emäntä” johonka toinen tyynesti tupakkaa polttaen ”joo, mutta muuten mukava”.

Että mitäs sitä, kuvittelehen ittestänsä liikoja.

Vaarin itteltäni, ja muilta palijo. Tiä sitte osaanko antaa takaasi samalla mitalla. Elämä on opettanu, että nauta on se mikä tiellä naisen pitää. 

Ja kyllä Lakso on vain kova jätkä, se asuu kuulemma karhun kans, säälikää miestä mäessä. 

Mitä jos

Mitä jos ajattelis elämänsä uurestaan, mitä jos olis aikanaan päättäny ja valinnu toisin? Mitä jos sitä oliski onnellisee sitte, olisko?

Mitä jos en oliskaa maatilalta kotoosin, astellu siä auronkoosena kesäpäivänä, varpahan väliistä lämmin lehemän paska pursuullen, seurannu ku ne kuuluusat paskakärpääset pöörrä niis läjis. Istunu joen rannas, haistellu tunkion vienua tuoksua.

Mitä jos en oliskaa ajatellu tekeväni ammatikseni aiva jotaki muuta. Mitä jos en oliskaa käyny ensi kauppaoppilaitosta ja torennu, että ei musta ainakaa kirijanpitäjää, paperin kääntäjää saa tekemälläkää.. Ettei ajatus pysy kasas sellaases hommas.

Mitä jos en olis koettanu muutaki työkseni ja torennu, ettei tämä oo mun hommaani. Että muutaki ihiminen voi teherä elääksensä, ku kulukia kello kaulas, olla toisen töis.

Mitä jos en oliskaa menny maatalousoppilaitoksehen, olisin sitkiästi jatkanu ”valittemallani” uralla, kaikesta huolimatta. Mitä jos en olis oppinu lypsähän lehemää, ajahan traktoria. Mitä jos en olis huomannu, että tykkään tästä työstä. Oon hyvä täs hommaas, ne varpahat syvällä siä paskas, ja lämpööses mullas.

Mitä jos en oliskaa lomittanu, kiertäny ja nähäny, kuulostellu ja oppinu. Kypsytelly ajatusta asiasta, että mitä jos mullaki olis oma lehemä. Oma navetta, omaa maata. Mitä jos mä olisinki ehta maajussi, jyväjemmari, turnisjussi.

Mitä jos olisin eläny elämäni aiva toisin, olisinko ollenkaa onnellinen. Mitä jos olisin hukas itteni kans, ettisin ittiäni, enkä löytääs sitä. Mitä jos se minä ei oliskaa minä, se minä joka lypsää aamulla ja illlalla lehemät, nauraa vasikooren touhuulle, silittää karvaasta poskia, painaa pään lämpöösehen kupeesehen. Nauttii siitä, mitä jos mua ei oliskaa iliman lehemiä, jos mut on luotu niitä hoitamahan, kirjootettu elonkirijan suurin kirjaamin: lehemän lypsäjä.

Mitä jos olis kerranki valittamatta, nauttiis hetkestä, sulukis ajatukset muulta.

Rakkautta on

Son sellaasta, kevättä rinnassa. Lehemäkki hyppii ulukoollees toisiansa, munasarijat pelaa, kiimat pyörii ja uutta elämää saa laittaa kohta aluulle aiva urakalla. Sonniki on kiiannu hiehoja pihatos, mennen tullen. Ainaki se tajuaa, että niille tarttis teherä jotaki, ja yrittääki, näkemän perusteella. Tiä sitte onnistuuko, vai laukooko vain suutaria.

Lehemillä näyttää olevan välillä palijo herkempää, ku isäntä parilla. Työ vie voiton, aina o väsy ja kyllä se kuulkaa syö naista, ku toisen kans tarttoo olla 24/7 yhyres. Ei soo onnia ja auvoa aluusta loppuuhun. Tahtoo välillä olla vähä toisin päin.

Naama ottaa päähän, kumminki puolin jo aamusta. Toinen torkkuu kaffi pöyräs ja toinen mäkättää kaiken aikaa ”avaa silimät, juo kaffia, syö leipää”. Levy vain vaihtuu ku mennehän navetalle. ”Juota vasikat, aja ritilät, jaa jauhot, lakaase laattiat, pirä tätä hännästä kiinni”.

Joskus oikeen ihimettelöö millä se ukko jaksaa kaiken aikaa kuunnella sitä saamarin meteliä. Kai mä ny ittekki tiän, että joksus voi pitää leipäläpensä kiinni ja olla vain hilijaa. Kattua mitä se tekis, ku et käskyttääs menne tullen. Tekiskö mitää, vai olisko niin saamarin tehokas, että oksat pois ja palalarvaa.

Eikai sitä ihimenen ittellensä mitää voi, jos on syntyny mäkättäjäksi (sukua varmahan lampahalle), niin sitä on sitte mäkätettävä. Mitä ihimeellisimmistä asioosta. Joskus oikeen ittiäki rupiaa naurattahan, että tuostaki mä ny taas pirän kauhiaa palopuhetta, että ei maailmas typerämpää aihetta vois ollakkaa.

Koiraki kuunteloo välillä korvat lontos, ku mäkätät sille, että kyllä sun tassus on ny taas niin paskaaset ja haisekki niin koiralle, että aiva häjyä teköö. Se istuu maas, korvat roikkuu, häntä heilahtaa välillä, josko se auttaas täs tilantees, että tuo sulukis suunsa.

Ei soo heleppoa isännällä eikä koiralla, isäntä kyllä joskus sanoo, että oliski koira, niin rapsutettaas ja lässytettääski joskus. Mutta ku on isäntä, niin saa vain sitä mäkätystä ja murinaa. Asuu kuulemma karhun kans, suositteloo välistä, että vierahakki heittää ensi lakin tupahan ja kattoo lentääkö se raareltuna pihalle.

Elämä on vieny sen suuren intohimon, jälijellä on enää hiillusta. Se vaatiis liiakaa viittimistä, tuloo jatkettua samalla linijalla. Mäkättäen ku lammas. 

 

Karvat pöllyää

Ootteko nähyny ikinä kissitappelua oikias elämäs? Son melekoonen ja kohtalaasen unohtumatoon näky. Ensi ne kulukuu selijät köyrys, kaikki karvat mitä kissistä ny sattuu löytyhynkää pystys, mouruaa, aiva omahan kurkkuhun tuloo kipiää, ku kuunteloo, on se niin räävitööntä ääntä. Ja sitte ne isköö yhtehen. Ja ne on kuulkaa niinku jostaki sarijakuvasta, ku ne tappeloo, se kissivyyhti ei palijo maahan osu, vilinä vain käy. Ja se karvan määrä, mikä ilimas lentää on aiva uskomatoon. Sitä pöllyää joka puolelle.

No se siitä, en meinaa kirijoottaa koko blogia kissien kiima aijasta, vaan lehemän karvaamisesta. Ku mun mielestä se kuuluu asiahan. Jokaanen lehemä pitääs karvata eres kerran vuotehen, mielellänsä usiamman kerran. Ja siitä se puluma sitte vasta alakaaki.

Mun kotonani soli kuulkaa heleppua, kaikki seittemän toistapartta lehemille, ei työ ei mikää. Kusireissullansa sellaaset hommat teki. Varsinki, ku noli viä siihen tottunu, että meirän isä ne keritti joka syksy anttiristuksen aikaasella karvakonehella. Se pirulaanen sanoo vain yhteistyösopimuksensa irti ku tuli mun vuoroni niitä alakaa keritä. Asian ratkaasin sillä, että vuokrasin karvakonehen maatalousoppilaitokselta, ja sillä vetelin.

No, mutta meillon muutama lehemä enee, ja silti ne tarttis mun mielestä karvata. 

 

Satatonnari juhuliksi karvasin joka ikisen, otin oikeen urakan ja päästelin kuulkaa menehen. Ostin hommaa varte oikeen uuren akku Heiningerin. Hikikarpalot valuen niitä karvasin, aamulla nelijä ja ehtoolla seuraavat nelijä. Siinähän ei kauaa nokkatuhissu.

Ei tuhissu joo, mutta käsi oli niin saatanan kipiä. Sain siitä elintaso vamman, eli tenniskyynärpään. Se ei oo mikää hirviän kevyt se akkukones pirellä.

On mulla johtokoneski, mallia De Laval, isäntä se mulle kerran osti, onnistuu tinkaahan sellaasehen hintahan, että kaupan kassa oli käskeny myyjää tarkastahan kattehen. Son sellaanen veheje, että sellaasta karvaa ei ookkaa mihinkä se ei menis. Mutta ainut miinuspuoli siinä on se meteli. Jumalauta se huutaa. Pelttorin pitää olla pääs, ku sitä käyttää. Eikä se enää kuumenekkaa niinku se nuukuksis ostettu Liscop, DeLAvalis on kunnon toho, mikä pöllyttää niitä karvoja suut ja silimät ja nenät täytehen. Sillä voi vetää vaikka kuinka monta putkehen nakuksi, ku vain jaksaa kuunnelle sitä meteliä. Siitei tuu niin kuumaa, että ei enää kättä kärsi muutaman kantturen jäläkihin. 

 

Ja ne lehemät sitte, voi iesus, ku toiset tykkää siitä hommasta, ne kuulkaa nostaa takajalakaaki sivulle, että varmahan saat karvattua tissikki joka puolelta, ja kääntää kuulkaa päätänsä, josko ottatukaski olis hivenen leikattavaa. Ja pökkii jo kaveria, ku sitä karvatahan, ekkö sä ämmä huomaa, että mä oon tää, ja nyt olis oikiastansa mun vuoro. Tuu jo.

Sitte on se toinen ääripää, jokka koettaa sukeltaa parrestansa lävitte, potkia sen kauhian metelin lähtehen atomiiksi, ja sen karvakonehen pitelijän kans. Sitä ei vois uskoa kuinka korkialla se takasorkka voi käyrä, ku ne ilimaasoo, että kiitos, mutta ei kiitos. Aijan mittahan neki yleensä suopuu ajatukselle, ei ne ehkä siitä niin kauhiasti piittaa, mutta ottaa tällääsen palavelun vastahan arvokkahan tyynesti, jos kerran pakko on.

Eiku karvakones laulamahan.

Vapaa päivä

Vapaa päivä tieros, lomittaja aamulla ja ehtoolla, ei tartte navettahan. Saat maata aamulla ruoto oikoosena sängys vaikka kuinkä myöhälle. Ei tarvitte herätä ennen sian pieremää, saa kääntää kylykiä siihen aikahan mihinkä tavallisesti kömpii sängyn lämmöstä ylähä.

Heräät aamulla, kello soi. Kuka helevetti on unohtanu poistaa herätyksen. Huomaat siinä samalla, että ei muuten oikiastansa yhtää nukutakkaa, suunnittelet jo siirtyväs olohuoneesehen kattohon televisioita, aiva ku sieltä viiren mais mitää tulis.

Puhelin hälyyttää, tekstiviesti tuli, hyvin ne lomittajakki emännät ja isännät tietää, että jos en ei hereellä oo, nin herää varmasti pienimpähänki ripsahruksehen. Kaivat puhelimen pöyrältä, ja tihirustat ruutua. Ilta on poikinu, kysytähän ohojeeta, mitä se tarttoo suorituksen pääätteheksi. Sivulausees mainitahan, että turvekki on loppu.

Voi helvetinperkele, meet herättähän isäntääki, kiukus ittehes, että et muistanu ehtoolla jo sanua, että hae sitä turvetta, vaikka kuinka kattelit sitä huvennutta kasaa siä laros, ku päivällä jo kävit sitä lehemää kattomas, josko se lisääntyys.

Saat sen ajettua ylähä ja navettahan. No, ny ei väsytä sitäkää vähää. Hakkaat tyynyä, ja koetat puristää silimiä kiinni tiukemmin. Yhtäkkiä mielehen pulupahtaa, että kummankahan vasikan se Ilta oikeen tekikää. Koetat olla ajattelematta sitä, miettiä unettavia asioota. Mielehen tuloo kirijanpito, ja koskahan se mahtaa olla valamis, tulookko mätkyjä vai saarahanko vähän takaasi, tulooko Alvia vai pitääkö maksaa. Näitä ajatelles vaivut horteesehen.

Heräät myöhemmin, sekaasin, ku seinä kello, ku et yleensä nuku näin myöhälle. Kurkku kaipaa kaffia, mustaa ja kuumaa, että saat silimät auki ja ittes sille tolalle, että pääset liikenteesehen.

Vapaapäivänä ei oikeen saa mitää aikaaseksi, en ainakaa minä. Menöö koko päivä vähä hörvehties, hönhäällles, tuskaallees, että mitä tekis, viittiskö teherä mitää, vai olisko tekemättä mitää, vai lähtiskö kylähän vai olisko vain kotona. Son oikeen vain päivä, suunnitelmien päivä, päivä iliman päämääriä.

Lehemä se on mikä naisen tiellä pitää, ja päivän järijestykses.