Lomaalu jatkuu

Sellaanen loma aamu tällä kertaa

Pitääskö sanua, ettei ihan oo tämän vuoren lomat putkehen... Viimeksi syväpakaste pilippus Milkkarin atomiiksi, ja päätyy sitä myören sitte syväjäähän pakastimen uumenihin.

Tänä aamuna heräsin siihen, että anoppi jututti Laksua olohuoneen soffan vieres.

Pling. Uni kaikkos silimistä saman tien. Ei se kuulkaa muuten vaan tuu tupahan aamusta yrittähän aikuuselle lapsellensa puhumahan. Kyllä se Lakson tuntoo niin, että tietää son suurin piirteen turhaa tuollalailla yhtäkkisesti. Ei ku ruoto ylähä sängystä, ja kysyhyn, että onko se navetta kaatunu viime yönä, vai lehemät karaannu tekehen pesiä puihin.

Ei siä sen kummempaa ollu, ku Emma oli halavaantunu. Mä siinä unen pöpperös, että mit' kello on, meneekö se kahareksahan asti, että vaki elli saapuu työmaalle, soitan sitte. Anoppia vähä nauratti, son lääkitty jo, siä on jo päivystävä paikalla.

Oikeen ajattelin, että niin tietysti, son pitäny nuota kantturoota kauemman, ku minä. Tuunkahan pitähänkää niin kauaa? Tottahan soli ny osannu eläänlääkärin käskiä, tienny, että ny on hätä, ei oo aikaa orotella.

Vaattehet päälle ja tarkastahan tilanteen vakavuutta. Miten se möhköfantti siä voi, ja mitä mä voin teherä.

Siä me seisottihin eläänlääkärin kans, että nyt tarttis se saara jotenki kylyjellensä maata, ettei rötkötä ku raato, pää ruokintakaukalon alla upoksis. Aiva niinku sillä olis ollu pääkipiä, valot ottanu silimihin.

Ensi uhkasin, että hävitän kaikki. Vitutti hetken niin. Mutta kauaa ei menny, ku tartti jo ravata korvan takaa ja silittää poskia, vähä sanua, että voisikko ny lehemäni koettaa ittekki, nouse kylijelles. Verä jalaat eres alles, että saamma suun parempahan asentohon.

Siä me sitte peräsuolet tuuma pitkällä pungerrettihin, kaikki viis ihimistä, lehemää parempahan asentohon. Seki varmahan kertoo jo lehemä koosta jotaki...

Sinne se jäi olokiperille maata, mahansa vierehen, heinä tuppo turvan alle, ja rupes märehtimähän. Vettä hörppäs ku tarijottihin.

Sitä orotelles, että Emma kokis ylösnousemuksen.