Eileen
se päivä sitte oli, Rutun poikimapäivä. Käytihin sitä puolen
päivän hujakoos kattomas, että mille näyttää. Tavallisehen
tapahan ei yhtää millekkää, siä se makas mahansa vieres,
märehtii ja kattoo meitä sen näköösenä, että te taas. Lähärin
sitte triksevänä emäntänä kirkolle tuhulaahan teurastiliä
kauppoohin.
Pääsin
peräti kotia ja sain kaikki ostokset kaappiihin, ku lomittaj
soittaa, että nyt se poikii ja näkyy vain pää. Siinä tipahti ne
loput mitä käsis oli maahan ja kauhialla kiirehellä kengät
kinttuhun ja juostes jo huutaa Makelle, että heti navattahan sieltä.
Vaattehien
vaihtoki sujuu alta aika yksiön, yhtää ei tarvinnu istua niin ku
yleensä ja huo'ata, että voiku jaksaas vaihtaa nämä ja laittaa
saappahat jalakahan. Avohaalarin päälle, siemennyshanskoja taskut
täytehen, lypsyhankskat kätehen ja pihattohon juostes soitin
isännälle. Se koetti sanua, että on ojanrompuja tekemäs, ja mä
koetin sanua, että paa vittuhen ne rommut ja tuu tänne.
Vilikaasu
osootti, että mitenkä voiki olla kolomas vasikka tälle vuorelle
nuon epäkurantis asennos. Ikinä ennen ei oo ollu poikimavaikeuksia,
tai virhe asentoja, niin tänä vuonna on ollu. Josko se ny oli se
kolomas kerta toren sanoo.
Käsi
toosahan, ja toinen jalak löytyy. Sain sen kaivettua esille. Mutta
toisehen ei omat käret piisannu, vaikka kuinka kurkotti ja tukkii
ittiänsä sinne lehemän uumenihin. Vanhalla lehemällä niitä
paikkoja vain on enemmän, ku nuorella.
Melekeen
poria pukkas, ku kattoo sitä päätä siinä ja kattoo lehemää.
Isäntä saapuu paikalle ja minä hermostuksis jo ehorotin, että
katkaase se vasikka, mutta soli elos viä siinä vaihees ja ei oikeen
luonto antanu periksi.
Isäntä
ropeeras hyvän aikaa, ja minä koetin soittaa tohtoria pailkalle.
Päivystysaikahan se ei aina oo niin heleppua, ku alueen sisällä
aika moni muuki voi sitä tarvita samahan aikahan. Meinas siinä
perhe riitaki tulla, ku asiaa puitihin, että mitä tän kipiän
lehemän kans teherähän.
Lopulta
isäntä meinas, että hänestä tuntuu, että tämä tulis vaikka
tuo jalaka ei ookkaa oikiahan suuntahan, että tää kääntääs
vaikka pikku auton ympäri. No siitähän riemu repes, että et
saatana verä mun lehemääni rikki. Onneksi saatihin se tohtori kii,
ja se meinas samaa, että kyllä mahtuu.
Niinpä
miehet vetääsi yhtees tuumin yhrestä jalaasta vasikan pihalle,
minä pitelin päätä (kauhian tärkiä tehtävä, muttei musta
oikeen ollu muus apua). Ja tulihan se. Kerranki voi sanua, että
onneksi oli sonni.
Ruttu
suhtaatuu tähän meirän toimintahan tavallisella tyyneyrellä, se
seisoo ja kattoo meitä kysyvästi välistä, mitä löytyy, saakko
kuule sen pihalle, että nyt en itte pysty. Muutaman kerran käveli
karsinan ympäri, isäntä käsi lehemän toosas olokapäätä myören
peräs. Otti vastahan hermostunehen emännän tarijuamat raaputukset.
Ja kävi jopa juomas välistä.
Se nuoli
kuollehen vasikkansakki puhtahaksi, eikoon sääli kävi kumpaaki.
Lypsin mairot sitte pakkaasehen, josko se antaas sillä eliksiirillä
maharollisuuren muille vasikoolle elämän poluun aluus, kun oman
kävi nuon.
Kyllä mä olisin toivonu muuta vähä helepompaa vanhalle lehemälle tästä poikimisesta, viime vuonna se teki kaksooset ja nyt tämä.
Elämä
on. Raarollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti