Vai
kuinkahan sen nyt ottaas. Jäkälä on opettanu jo jonkin verran,
että elämä Suomenkarjan eläimen kans on vähän erilaasta, kun
tavallisen ayrshiren tai sitte jonku Holsteinin,jolla ei mitää
isoja mielenkiikutuksia oo ikinä.
Holsteini
on oikeen tasaanen rauhallinen, sen maailma on yleensä aina oikialla
tolalla, se syö, juo, kävelöö, makaa, paskaa ja lypsää maitua,
niinku perus lehemä tekeekin. Iliman mitää suurempia
kommervenkkiä. Yleensä ensikkoki poikiessaan ei hätkährä mitää,
laitat sille kohenet ja se seisoo, ehkä vähä kattoo, että mikkä
nuo on. Ja hyvä niin, siinä sen suhtautuminen sitte siihen hommahan
onki.
Ayrshire
suhtautuu jo epäälävämmin siihen hommahan, monesti ne on
sellaasia, että antavat lypsää pari kertaa ihan ookoo, ei siinä
mitää, varmahan ne kuvitteloo, että ei tätä iän kaiken teherä
. Sitte tuloo se kerta, kun se paska sankoon ripa katkee. Yleensä
siitäki selevitähän sillä potkurauralla, jonka voi sitte viä
jättää ennen kauren loppua pois. Toisen kauren alaku on välistä
ollu kans vähä mielenkiintoonen, Salli on ollu mun mielestä siinä
paras, raahasin kannun vierehen ja laitoon konehet kii. Lehemä
meinas nitkahuttaa niskansa, kun se etujalakojensa välistä käänsi
päänsä nurin niskoon ja kattoo, että oikiastikko tätä hommaa
teherän tämänki poikimisen jäläkähin.
Sitte on
nuo alakuperääset.
Kissankello
poikii viime viikon keskiviikkona, oli ihan itte pakertanu Lakson
Lipevästä (oli saanu luomua) lehemävasikan, totesimme sukupuolen
tosin airan raosta luuraamalla, kun vasikka oli niin liukas
liikkeessänsä, ettei kukaa olis saanu sitä kii hännästä
nostakkasensa sitä ylähä ja kattuaksensa kummat värkit siä on.
Siäpä
ne olli sitte perijantai aamuhun asti kaharestansa, emä hoiti
vasikkaansa, ja vasikka hoiti emän tyhyjäämisen. Kauhia mussutus
vain kuuluu, kun se täytti mahaansa ja tyhyjäs utaretta.
Tosin
tämä liukas liikkeenen neitokaanen ei rajoottanu sitä pysymistänsä
sinne poikimakarsinan pahanoolle, vain tukkii etuairasta lävitte ja
paineli, niinku hirvenvasa menehen pitkin latua. Siinähän koetat
sitte ottaa sitä kii, ja sihirata takaasin karsinahan, ja emä
huutaa kurkku suorana ja vasikka ei piittaa siitä mitää. Päätimme,
että sen on paree pihatos, ennen kun se hukkuu yön pimeytehen ja
oikiasti viä hukkuu tutkimusretkellensä johonki ojahan.
Kyseenen
neiti Malviina vietihin sitte navetan läpi, ja navetas se kävi
varuuksi koettamas jokaikistä vastahan tullutta lehemää, että
mille täältä tissistä se maito mahtaas maistua. Pääsi
Mitä-sonnin kaveriksi, otti mitältä luulot pois, kuka on kunkku.
Kiipes karsinan ruokintakaukalohon seisomahan, niinkun paraski vuohi.
Ja Mitän se pitää kuris, juo ensi omat maitonsa, ja jos ei Mitä oo selevinny omistansa siihen mennes, juo Mitänki mairot. Ja Mitä tyytyy tilanteesehen, minkäs se sille voi, kun toinen teköö tahtonsa.
Kissankello
osootti, että Suomenkarija kiipee vaikka puuhun, vaatii hännän
ylähällä pitua lypsettäes, muuten se esittää tasapökkää
pomppimista maitoputkihin asti. Ja kun on kyse Kissankellosta, mikä
ei oo mikää korkeurella pilattu elään, niin se tarkoottaa sitä,
että ne pompahrokset on torella voimallisia. Sen sorkan pohojien
tarttoo silloon käyrä melekeen sen oman selekälinijan korkeurella.
Saa
nähärä mitä yhteeselo Kissankellon kans tuo vastahan, emolehemä
tuotannonko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti