Sivut

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Reippailua kevät säässä




Mä oon täs ittekki ihimetelly, että ollaanko me jotenki huolettomia lehemän pitäjiä, tai kulijetahan täysin laput silimillä tua navetas ja markiilla, kun välistä tuntuu, että meillä tapahtuu aina jotaki kummalista.

Katastrorn synkkä pilivi tuntuu riippuvan meirän navetan päällä, se mitä luulisit, että ei torellakaa voi tapahtua, tapahtuu justihin meillä.

Meirän eläänlääkäriki tapaa kysyä puhelimes, kun soitan, että mitäs teillä tällä kertaa on tapahtunu.

Ajalin siinä tiistaina kirkolta kotia, hain kakaraa koulusta, käytihin kaikes rauhas kylä s kaffeella, koiraki oli mukana kyläälemäs, ettei se vain tuntenu ittiänsä syrijäyteneheksi. Ja sille ensimmääsenä tarijottihin jotaki suuhun pantavaaki, välistä epäälen,että se on se orotetuun vieras mones paikkaa, en niinkää minä.

Poikkesin viä tuos meirän pellon nurkalla anopin ja appiukon pihahan, ku isäntä näytti kenaavan siä velijensä kans, juorusivat niinku ämmät konsanaan. Vaihroon muutaman sanan ja lähärin peruuttahan tiellä.

Kunnon kyläkyylä kun oon, niin tietysti kattoon järvirantahan, että onkahan jäät jo lähteny.

Puoles välis sitä pellon reunaa huomasin jonku kohtalaasen valakoosen möykyn. Piräntin auton, ja tiirasin tarkemmin, ihimettelin, että mikä hitto siä on, ku lumiki on pääosin sulanu, että mitenkä tuonne on jääny tuollaanen kertymä, ettei soo menny veten mukana tai molskahtanu viereesehen laskuhun.

Siinä tiiratessani (ja harkitessani, että klasit olis kova asia) olin aiva varma, että se perhanan möykky liikkuu. Siinä hiipii mielehen pienen pieni epäälys asiasta, että onkahan meillä päässy lehemä poikihin siilohon ja isäntä ja lomittaja ei oo sitä huomannu. Ja vasikka olis näin ollen ulukoostanu ittensä.



Kävin sitte hälyyttämäs miehet paikelle, että mennähäs yhtenä joukkona kattomahan, että olinko oikias. Isäntä väitti että en, lähempänä se rupes sanohon mulle, ku nähtihin, että vasikkahan se, että takamarkilla on joku poikinu. Sanoon sille, että torella kehittyny yksilö joulukuulla alakuhun pantuhun tiineytehen nähären.

Päästihin lähemmäs, ja vasikka päästi perkeleellisen parkaasun meirän nähäressänsä, oikeen kunnon ”PÖÖÖÖÖÖÖÖ!” ja niin se lähti. Nosti hännän pystyhyn ja lähti jouksehen. Ja jouksi sen verran lujaa, mitä ei vois uskoa vasikasta joka ensi tönöttää paikallansa, ku hako renkku, joka jalaka harallansa, että niin vois käyrä. Siinä koetat elintasokumpus kans hölökätä peräs, kiristää viä vauhtia ja ihimetellä, että mitenkä se, oletettavasti ei kauhian vanha vasikka, onnistuuki ne kaikki nelijä jalakaansa saamahan sellaasehen vauhtihin.

Kierreltihin ensi siksakkia pitkin peltua, vasikka määräs suunnan ja vauhrin ja me koetettihin pysyä peräs.

Ei oltaas varmahan kii saatu, juostaas viäki (tosin huomattavasti sutjakootunehina) pitkinä peltua sen peräs, jos sen pienis nauran aivoos ei olis kehittynä ajatus siitä, että se koettaa uira meitä karkuhun. Siinä vaihees, kun se koetti hypätä järvehen, niin miehet sai sen kiinni.

Takaasin kotia se pääsiki sitte sylis.

Kävin kattelemas siilos ja paikallistin emänki, siä se huuteli karonnehen lampahansa peräs, huomattavasti solakampana, ku viimeksi, kun sen pallovattaa kattelin ja koetin sanua, että tarttis siirtää se poikimiselle tarkootettuhun paikkahan.

Sainpa taas kerran syyttää miehiä, että tekää yhtäää mitää huomaa, ku apettaki oli laros tehty ja vasikkaa ei ollu näkyny. Tosin melekoosen hilijaa ne osaa olla tarpehen vaaties, vaikka osaavat sitte päästää sellaasen mölinänki, että heikompaa hirvittää.

Seuraavat poikijat onki sitte viety jo siihen hommahan tarkootettuuhin karsinoohin liian liikunnan välttämiseksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti