Sivut

lauantai 10. syyskuuta 2016

Karvaasia plussapalloja



Kyllä taas saa omatoimiseminolgi kiitellä ittiänsä, että on ollu yhyreksän kuukautta sitte niin tehokas heilumahan pistolettinsä kans pitkin navettaa. Ja erellinen sonniki on heilunu siilos, tosin ei pistoletin kans, vaan pippellinsä kans, ja näyttäny seki tuottanehen tulosta.

Viime lauantaina saatihin huijattua hiehot lehemien joukos navettahan. Siinä ku kattoon, että Luunapilla on jo aiva kohtalaanen utares siä takajalakojen välis killumas, niin tuli pienehen mielehen, että ehkä ne vois ottaa sisällekki.

Se onki sitte yleensä hiehojen kans helepommin sanottu, ku tehty. Ensi niille on koko kesä taottu päähän, ettei sinne navettahan tartte tulla, vaikka ny sattuus lehemien seas asuulehenki pellolla.

Sitte, ku oot lopulta saanu sen menehen lävitte viittomakielellä ja tavaamallakin, niin saapuu syksy ja poikima-aika, ja ne pitääs sitte saara tulehen sinne. Siinä vaihees se nauta vastustaa ajatusta hyvin ittepääsesti. Koetettihin me kipittää niitä vähä ennemminki sisällä, mutta se päättyy siihen, että koko lauma rysähytti ylitti lasku ojasta ja hajaantuuvat ku mässin munat pitkin rantapusikkoa. Annoomme sitte sillä kertaa asian olla.

No lauantaina ne oliki sitte lehemien joukos ja saatihin huijattua ne navetan etehen päivystähän, niinku muutki nautaeläämet. Oli vissihin syksy teheny tehtävänsä, muutamat kohtalaasen kylymät ja kostiat yöt ja pellota loppuva eväs, ku jokaanen vuorollansa tallusti sisälle, muutama sellaanen joka ei ikinä oo parres ollu ollukkaa, käveli suoraa partehen seisohon. Muut saatihin siilohon.



No, maanataina poikii ensi Iida lehemävasikan, jonka nimesimme Lakson Niinaksi. Maanantain ja tiiistain välisenä yönä poikii Ipana Naperon. Tiistai aamuna navetan paskakäytävällä köllötti Luunapin Nuppineula sonni.

Keskiviikkoehtoona isäntä rupes jakahan rehua ja oli Varmolla navetanpöytää pitkin peruuttaessansa vilikaassu sivullensa ja siä oli taas seisonu vasikka. Liesu oli jostaki sen yhtäkkiä tekaassu maailmahan, vähä niinku sillolis ollu vain vähä suuremmat ilimavaivat kysees, varsinki ku ei eres näyttäny, että olis saattanu poikia muutenkaa.

Torstai aamuna Lakrista oli maannu vasikkansa kans siilon makuualuehella, ku isäntä meni täyttähän turvekärryjä. Lakritsan pieni musta lehemävasikka sai sitte nimeksensä Lakson Nougat.



Vanhat lehemä on heleppoja, senkus laitat kii, lypsät ja joutat vasikan ja päästät emän takaasin irti hoitahan vasikkaansa. Hiehojen kans on aina vähä sellaanen jännitysnäytelmät, että yllättääkö ne positiivisesti vaiko vallan negatiivisesti.

Kerranki voin kehua niiren yllättänehen meillä siinä positiivises mieles, melekeen niinku vanhat tekijät. Pyyhitähän, orotetahan hetki, konehet kii ja irrottin hoitaa lopun siitä lypsystä ja minä vain suihkahutan sen jäläkihin kastua tissiihin.

Saas nähärä onko huomenna taas vasikoota plopsahrellu, niinku karvaasia plussapalloja maailmahan. Lukoil ja Lakkahillo siirrettihin poikimakarsinahan, ku kummallaki oli sellaanen kikki (joka tää päin on siis tissi, tai se utares, eikä se miehen elin mikä se taas on johonaki muus suuntaa suomia).

Sitte on viä tälle kuulle hiehoosta jälijellä Lumihiutale, joka on muuten täysin musta, varmahan vähä niinku se lasten laulu ”Kakkaa lumella”, ja Luonnotar.

Siinä mulle arpeetia aiva tarpeeksi lypsyn saraalla täksi kuuksi, niistä ku seleviän, seleviän taas kaikesta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti