Olemmisen sietämätön keveys

Sitä kuulkaa kuvittelis niis salaasimmis unelmissansa, että voiku sais olla vain, niinku Ellun kana, maata ja sylijeskellä kattohon. Kuinka elämä olis ihanaa niin, nauttiisit siitä olostas päivät pääksytysten, vähä kylykiä kääntääsit ja nukkuusit ja taas kääntääsit kylykiäs ja elo olis auvvoosta.

Voisinko sanua, että pääsin tähän salaa haaveelemahani olotilahan, kun jouruun leikkaukselle, huomasivat perkeles, ettei oo normaalia jos ihimisen akillesjänne on tulehtunu muutaman vuoren putkehen ja lopulta on niin kipiä, ettet tiä laskisikko jalakaa maahan, vai koettaasikko seisua päälläs. Kuulemma näin alakuhun kahareksan viikkua sairaslomaa, sen tieron sain jo, ku kävin siä niin sanotus tuomion luvulla.

Ajattelin siinä, tyhymä ku oon, että hyvä nyt saan sitte oikeen levätä ja teen kaikkia rästihommia, kerranki en ollu kuulkaa pessimisti.

Tilasin Jalostusneuvojaanki parin viikon päähän leikkuun jäläkihin, ajattelin, että tottahan minä ny seleviä tällääsistä tapahtumista, että kävelen silloon jo, ikinä ku oo rassattu mitää tuollaasta paikkaa ennen, ainut on vetoketju vattas kakaran ulostulua varte.

Totuus oli vähä toista, oikeen on pitäny ihimetellä, että millä se ihimisen jalaka voiki olla niin paisuksis välillä, ettei varpahat ota maahan, kun jalakapohojaki on pullia, kun limppu. Kenkää, varsinkaa mitää työkenkää on turha haaveella jalakahan, kun navettapuukkaritki menöö lähinnnä väkisin tukkimalla. Voitte arvata, että se jalostusneuvojan käynti oli ensimmäänen mikä tartti perua, kun tajusin karun tilanteheni, ja sen, etten yhyrellä kintulla pompi muutamaa tuntia pitkin navettaa, vaikka kuinka sitte luottaasin siihen suomalaasehen sisuhun.

Siirryyn siis täysin työnjohorollisihin tehtävihin, vaikken kyllä tiä, oonko ny ennenkää juuri muuta teheny, ku mäkättäny mitä tarttoo teherä ja kuka sen maharollisesti teköö.

Yhtenä päivänä tilasin eläänlääkärin ja tein listan mitä ne Lakson kans ronklas lävitte, käskin merkata hyvin ylähä mitä löysivät lehemien sisältä, sen jäläkihin puhtahaksi kirijootin saman litanian ja löin keittiön pöytähän kiinni ja vartioon tää kalenterin kans koska lehemät on kiimas ja että ne tuloo siemennetyksi.

Rehunäyttehien salaasehen maailmahan oon tutustunu, ettiny mystisesti hävinnyttä muutamaa tonnia täysrehua ja päätyny, eres navetas käymättä siihen, että vuoren -94 feedcar vähä falskaa ja valuttaa ne tonnit kiertäessänsä navettaa. Vaihratin navetan laronpäästä klommoolle mennehen maitoputken nostettavahan porttihin (ei oo suunniteltukaa sitä montaa vuotta).

Utaretulehrusten maailmahanki oon tuvasta käsin tutustunu, mikä tosin on mun mielestä paras paikka niihin tutustuakki, kerranki joku muu vaivootteloo ne aluusta loppuhun. Teheny antibioottitestiä. Tilannu halavaantunehelle lehemälle eläänlääkäriä, käskeny siirtää lehemiä ja hiehoja paikasta A:aa paikkahan B:ee. Ettiny syytä kohonnehille bakteerille. Teettäny ruokinta suunnitelmaa.

Mutta tärkeen tehtävä on varmasti ollu se, että käyn muiren hermolle. Lakso kehuu eileen ehtoolla, kun tuskaalin kinttuani, että hän kyllä vähä aavisti, ku kuuli, että ne leikkaa sun, että kuinkahan suun pirtahas käy tuo toipuminen, kun ei satu olehen tuollaanen orottelu ja hitahasti tapahtuvat jutut ne paras ominaasuus mus.

Kaiken lisäksi se samaanen mies on kieltäny mua menemästä sinne navettahan, eileen olisin halunnu mennä kattomahan Malakiittia ja Pyriittiä, ja eherotin, että vie mun transiitilla latohon, ei kuulkaa ottanu kuulevihin lottoohinsakkaa.

Mutta mun on kuulkaa oikeen ikävä kurmuja, tosin epäälen, että ei se pitkäaikaanen sairaus oo, ku arki taas joskus alakaa. Varsinkaa, ku huomaan menneheni rapakuntohon ja puuskuttavani jo kävelystä navetan päästä päähän.