Kevät,
se mystinen aika, jolloon viimeenenki talven kaamoksesta kärsiny
maajussi kömpii kolostansa pihalle, niin kuin karhu talavipesästä.
Venyttelöö ja haisteloo siinä tuvan portahilla, nuuhkii tuulta
kevään tuoksuja, tuntoo luissansa asti maan kutsun.
Ajattelin
viime syksynä, ku puitihin pikku pakkaases, ja ihimeteltihin, että
saiskahan puimurihin pakokaasulämmitintä, että hyvät tulis
lävitte, että ens kevättä ei varmahan tuu, että kyllä tämä
oli sellaanen maailman loppu, että loppuu muuki.
Havaattiin
talavella sen tutun pessimismin, joka asuu hyvin tiukas sisimmässäni,
nostavan päätänsä ja uuperoon Laksolle, että eikähän jumalauta
myyrä kaikki ja laiteta lusikat jakohon ja ettitä kaikellalailla
uus elämä. Lasko vähä toppuutteli ja sanoo, että kattotahan ny,
ja joska sä sen robottinavetan viä haluaasit. Sitä jäin siinä
miettihin, robotti, saisin teherä kaikkia mistä tykkään,
rassehtia ja karvata ja raaputtaa, eikä tarvis lypsää. En siitä
haaveesta oo ny päästäny irti, vaikka mairon hinta tippuu, torennu
tämän niin kliseesen elämän kovan koulun äärellä, että
haaveeta ihimisellä olla pitää.
Ja niin
minäki kaivauruun talaviuniltani pihalle, kun kevät saapuu.
Rupesin
ähistähän Laksolle, että ekkö meinaa apulantoja kylyvää, ettei
tuu rehua, kun ei oo levitetty, mitä lehemät syö ens talavena.
Lakso varmahan myhääli partoohinsa (ja parta siltä muuten
löytyyki), että taas tuon ämmän sai käännettyä siille tielle,
että se etenöö, ku vanha höyryveturi, savuuttaen ja meteliä
pitäen.
Sitte
tuli se päivä, että rupesin tinttaalehen, että olis pitäny jo
olla airat valamihina, lehemät pitääs saara pihalle. Ja miksei
kukaa oo niitä jo teheny, teen itte sitte. Lakso koetti sanua, että
kuule akka, sun jalakas ei erelleenkää oo juuri muusta, ku puusta
tehty, klenkkaat menehen niin, että heikompaa ottaa omihin
kinttuuhin kattua tuota vaappumista.
Hommas
se mulla airanteko avun sitte, olin kuulkaa hyvin otettu, vuosi
vuorelta saan sinne nuorempia miehiä seurakseni. Aluuksi on ollu
Harri, välillä Jarno ja nyt sain tuollaasen justihin
kahareksantoista kesääsen, ajattelin, että kyllä mun kelepaa.
Aurinko
paistoo täyreltä terältä, kun rupesin sovittahan lenkkaria
jalakoohini, tarvittin lopulta sitä Laksoaki sovittahan niitä, kun
en meinannu kenkälusikallakaa heltehellä saara kipiähän tassuhun
sitä kenkää menehen. Löin stetsonin päähäni, ajatuksella, että
tällä kertaa en pala ja konkkasin airan vierelle. Ensimmäänen
ongelma löi heti naamalla, milläs helevetillä pääsen eres sen
kaatunehen lankkuairan ylitte, että oon laituumen puolelle.
Varovasti, koirien avustuksella, sain nosteltua kaikki raajani sille
puolen.
Ja
ensimmääsenä astuun perkeleen suuren kiven päälle, olin varma,
että jalakaterä lähti irti nilikasta.
Irronnetehet
laurat oli niin raskahia ja kierohon mennehiä, että vaikka kuinka
kaharestansa väännettihin, ja koettettihin naputtaa nauloja niistä
läpi paaluhun, korkkasivat kuin paremmakki käynehet simapullot.
Tuskan hiki helemeeli ottalla, ja tais siinä pari kirosanaaki
päästettyä suusta. Kunnes airanteko kaveri kehuu, että heillä ne
veretähän ruuviilla kii. Iesus, taivas aukes, ku sai akkukonehella
vääntää, oikeen ihimettelin, että mitenkä näinkää yksin
kertaanen asia ei oo mielehen pilikahtanu, vaan on vuoresta toisehen
hakattu vasaralla, ja silläki lähinnä sormehensa.
Aita
langakki vaihroon melekeen kaikki, ihimetellen samalla, että mitenkä
helevetis joku on viittiny viirentoista sentin langan pätkää
taskussansa kantaakki, että on saanu korijattua niitä.
Perinteesesti
umpilehemät oli sitä mieltä, että pihalla paha, kun työnnettihin
niitä larosta pihalle, sisällä hyvä. Vauhtia otettihin usiamman
kerran, kannustus huutojen saattelemana ja koirien airoosta lävitte
avustamana. Vanha koiraki innostuu ja tipahutti karvaaset korvansa
pellon pintahan ja mullit levis, kuin Jokisen evähät lopuullekki
pelloolle, josta niitä sitte koholittihin autonki avulla kasahan,
juosten ei erelle ehtiny.
Onneksi
mun nautani on niinku minä, persoja ruualle, perinteenen akka ja
nappula sanko ja ”lemmu ruualle” killijunta sai ne kyllä sitte
tulehen takaasinki, helteen pehemittäminä, puuskuttaen.
Ensimmäänen
erä pihalla, tänään tiineystarkastuksia urakalla ja huomenna
lypsikit ja ehkä juottovasikat. Meinaan ulukoostaa kaikki, en vain
tosin tierä, mihinkä, mutta surenko sitä. Oletettavasti syksyllä
tierän sen jo paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti