Sivut

torstai 17. toukokuuta 2018

Kevät ryntäys




Kevät, se mystinen aika, jolloon viimeenenki talven kaamoksesta kärsiny maajussi kömpii kolostansa pihalle, niin kuin karhu talavipesästä. Venyttelöö ja haisteloo siinä tuvan portahilla, nuuhkii tuulta kevään tuoksuja, tuntoo luissansa asti maan kutsun.

Ajattelin viime syksynä, ku puitihin pikku pakkaases, ja ihimeteltihin, että saiskahan puimurihin pakokaasulämmitintä, että hyvät tulis lävitte, että ens kevättä ei varmahan tuu, että kyllä tämä oli sellaanen maailman loppu, että loppuu muuki.

Havaattiin talavella sen tutun pessimismin, joka asuu hyvin tiukas sisimmässäni, nostavan päätänsä ja uuperoon Laksolle, että eikähän jumalauta myyrä kaikki ja laiteta lusikat jakohon ja ettitä kaikellalailla uus elämä. Lasko vähä toppuutteli ja sanoo, että kattotahan ny, ja joska sä sen robottinavetan viä haluaasit. Sitä jäin siinä miettihin, robotti, saisin teherä kaikkia mistä tykkään, rassehtia ja karvata ja raaputtaa, eikä tarvis lypsää. En siitä haaveesta oo ny päästäny irti, vaikka mairon hinta tippuu, torennu tämän niin kliseesen elämän kovan koulun äärellä, että haaveeta ihimisellä olla pitää.

Ja niin minäki kaivauruun talaviuniltani pihalle, kun kevät saapuu.

Rupesin ähistähän Laksolle, että ekkö meinaa apulantoja kylyvää, ettei tuu rehua, kun ei oo levitetty, mitä lehemät syö ens talavena. Lakso varmahan myhääli partoohinsa (ja parta siltä muuten löytyyki), että taas tuon ämmän sai käännettyä siille tielle, että se etenöö, ku vanha höyryveturi, savuuttaen ja meteliä pitäen.



Sitte tuli se päivä, että rupesin tinttaalehen, että olis pitäny jo olla airat valamihina, lehemät pitääs saara pihalle. Ja miksei kukaa oo niitä jo teheny, teen itte sitte. Lakso koetti sanua, että kuule akka, sun jalakas ei erelleenkää oo juuri muusta, ku puusta tehty, klenkkaat menehen niin, että heikompaa ottaa omihin kinttuuhin kattua tuota vaappumista.

Hommas se mulla airanteko avun sitte, olin kuulkaa hyvin otettu, vuosi vuorelta saan sinne nuorempia miehiä seurakseni. Aluuksi on ollu Harri, välillä Jarno ja nyt sain tuollaasen justihin kahareksantoista kesääsen, ajattelin, että kyllä mun kelepaa.

Aurinko paistoo täyreltä terältä, kun rupesin sovittahan lenkkaria jalakoohini, tarvittin lopulta sitä Laksoaki sovittahan niitä, kun en meinannu kenkälusikallakaa heltehellä saara kipiähän tassuhun sitä kenkää menehen. Löin stetsonin päähäni, ajatuksella, että tällä kertaa en pala ja konkkasin airan vierelle. Ensimmäänen ongelma löi heti naamalla, milläs helevetillä pääsen eres sen kaatunehen lankkuairan ylitte, että oon laituumen puolelle. Varovasti, koirien avustuksella, sain nosteltua kaikki raajani sille puolen.

Ja ensimmääsenä astuun perkeleen suuren kiven päälle, olin varma, että jalakaterä lähti irti nilikasta.

Irronnetehet laurat oli niin raskahia ja kierohon mennehiä, että vaikka kuinka kaharestansa väännettihin, ja koettettihin naputtaa nauloja niistä läpi paaluhun, korkkasivat kuin paremmakki käynehet simapullot. Tuskan hiki helemeeli ottalla, ja tais siinä pari kirosanaaki päästettyä suusta. Kunnes airanteko kaveri kehuu, että heillä ne veretähän ruuviilla kii. Iesus, taivas aukes, ku sai akkukonehella vääntää, oikeen ihimettelin, että mitenkä näinkää yksin kertaanen asia ei oo mielehen pilikahtanu, vaan on vuoresta toisehen hakattu vasaralla, ja silläki lähinnä sormehensa.

Aita langakki vaihroon melekeen kaikki, ihimetellen samalla, että mitenkä helevetis joku on viittiny viirentoista sentin langan pätkää taskussansa kantaakki, että on saanu korijattua niitä.

Perinteesesti umpilehemät oli sitä mieltä, että pihalla paha, kun työnnettihin niitä larosta pihalle, sisällä hyvä. Vauhtia otettihin usiamman kerran, kannustus huutojen saattelemana ja koirien airoosta lävitte avustamana. Vanha koiraki innostuu ja tipahutti karvaaset korvansa pellon pintahan ja mullit levis, kuin Jokisen evähät lopuullekki pelloolle, josta niitä sitte koholittihin autonki avulla kasahan, juosten ei erelle ehtiny.

Onneksi mun nautani on niinku minä, persoja ruualle, perinteenen akka ja nappula sanko ja ”lemmu ruualle” killijunta sai ne kyllä sitte tulehen takaasinki, helteen pehemittäminä, puuskuttaen.

Ensimmäänen erä pihalla, tänään tiineystarkastuksia urakalla ja huomenna lypsikit ja ehkä juottovasikat. Meinaan ulukoostaa kaikki, en vain tosin tierä, mihinkä, mutta surenko sitä. Oletettavasti syksyllä tierän sen jo paremmin.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti